tiistai 29. marraskuuta 2011

mustaa huumoria

Viime viikolla oli uutinen, että joku pilkkijä hukkui jäihin. Uuraisilla. Mua nauratti ihan kamalasti. Siis oikeesti, jos ulkona ei oo ees pakkasta, niin miten kukaan voi kuvitella, että jää kantaa?

Tänään taas nauroin tälle.
"
- Ensinnäkin oli todella huono idea tehdä tappavasta viruksesta erittäin tarttuva, tappava virus.
- Toinen huono idea oli julkistaa, miten se on tehty."
:D Voi hyvä ihme.

Eilen oli aikamoinen ajokeli aamulla. Kuokkala oli ihan jees ajaa, samoin Lutakko. Rantaraitti oli pelkkää lunta ja jäätä. Onneks siinä ei kukaan aamusin kuljekaan. Halssilassa sitten oli jo aurattu ihan kunnolla. Oli kyllä sellanen tilanne taas, että ei siinä voinu ku nauraa, niin järjetöntä.

Illalla kotiin tullessa ei sitten niin naurattanukaan, ku kaikki käyttäyty ku idiootit. Juutuin jonkun miehen taakse, joka ajo tosi hitaasti ja varovasti, ja ihan ymmärrettävää. Mut ku ohikaan ei päässy, ku kaikissa mahollisissa ohituspaikoissa se tahto siirtyä keskelle tietä. Kirosin itekseni ihan kunnolla, ääneen en viittiny, vaikka teki mieli.

Mut onneks kotona on Buffy. Kakkoskauden puolessavälissä, ja oon tuntuu, että jokainen jakso on vaan parantunu uusilla katsomiskerroilla. En tajua, miten Angel voi olla niin tylsä, mutta Angelus sen sijaan ihan mielettömän makee. Oziin mulla on aina ollu juttu, ja Drusilla on vaan mahtava sekopää.

Drusilla: I'm naming all the stars.
Spike: You can't see the stars, love. That's the ceiling. Also it's day.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

hyvää energiaa

No OHHOH, mikä viikonloppu. Huonon ja väsyneen viikon päätteeksi tällanen sopi aika hyvin, kaikki viikon hyvä energia oli siis pakkautunut pariin päivään.

Perjantai-ilta oli jo ihan jees, kun työviikon sai nollattua puolentoista tunnin päiväunilla. Rauhallista koti-iltaa ja Buffya.

Eilen kavereitten kanssa hyvää ruokaa Sohwissa (varmasti kaupungin paras kasvisruokavalikoima), yläkaupungin kulttuurin ihmettelyä Vakiopaineessa (mitä Ruma yrittää kummallisuuksissaan olla - Vakkari on sitä yrittämättä) ja irkkutunnelmaa Parnell'sissa. Ilta jatkui vielä karaoke-esitysten kuuntelulla Annelissa ja päättyi Bran tanssilattilalle. Oh, kivaa, kivaa, kivaa! Ja koko kotimatkan päässä soi "I'm
sexy and I know it". Biisi, jota ei ehkä pidä laulaa itsekseen ääneen...

Tänään iskän luo syömään, silittelemään Mimmi-koiraa ja vastaanottamaan ensimmäinen joululahja... Maaliskuussa lähdetään muutamaksi päiväksi Roomaan! Ei paha, ei paha yhtään. Saatiin lainaan myös melkoinen kasa Rooma-matkaoppaita ja pari kaupunkiin sijoittuvaa romaania. Hihi. En osaa päättää, oonko ihan kauhuissani, ku pitäis oikeesti osata pärjätä jossain lentokentällä ja suurkaupungissa, vai totaalisen innoissani. Siis hei, Rooma! Rooma!

Ja illan kruunasi vielä talven ihmemaa.

torstai 24. marraskuuta 2011

snooze, Bronze

En käsitä, miten väsynyt voi ihminen olla. Juttelin ja naureskelin töissä itekseni. Ei vaan mitään järkeä. Ja illalla ei sitten jaksakaan tehä mitään.

Spike <3 ja Drusilla <3 Ja kohta Oz <3 Haluisin käydä Buffy-pohdintoja, mutta yksinään se on aika tylsää. Ja myös melko vaikeeta.

Pidin joskus aikamoista Buffy-maratonia (nytkin toki katon tätä toista kertaa tän vuoden aikana) ja kun herätyskellossa aamulla luki "Snooze", olin ihan varma, että siinä luki "Bronze". Nyt parina aamuna en muuten vaan oo muistanu, mistä kello sammutetaan ja mistä laitetaan torkulle

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

pää jäässä

...

Väsyttää sen verran tehokkaasti, että ei kyl tuu taas mistään mitään. Pikkasen stressiä ilmassa. Heräilen aamulla tuijottamaan kelloa ja kellon soidessa säikähän ihan kunnolla. Tosi jees.

Ei todellakaan liiku ajatuksia päässä. Tai vaikka liikkuiskin, ni unohan ne tehokkaasti seuraavien minuuttien aikana.

Tykkäsin paljon enemmän parin asteen pakkasesta ja valkosesta maisemasta ku tästä parista lämpöasteesta ja mustasta maasta.

Lisää Buffya kai sitten.

maanantai 21. marraskuuta 2011

ensilumi ja Buffymaratonin aloitus

Tajusin viikko sitten, että maanantaina lehti ei ehkä ole niin ohut sen takia, että viikonloppuna ei tapahtuis mitään, vaan todennäkösesti sen takia, että sunnuntaina ei oo niin paljon toimittajia töissä.

Aamulla oli lunta maassa <3 Nastarenkailla oli yllättävän kevyt pyöräillä. Ei kuulu enää ratinaakaan niin pahasti, ku ei oo nastat pelkkää asfalttia vasten.

Kirjotin oman työsopimukseni. Ens viikolla varmaan kirjotan työtodistukseni. Oon myös oma palkanlaskijani. Sellanen firma.

Kipotin töissä talvinilkkureissani, 8cm puukorot. Ah. Ja toimistossa puulattiat. Aika kova ääni näiden yhteisvaikutuksesta.

Salilla sain kunnon stigmamustelmat käsiin terävistä reunoista tukea ottaessani. Jännityksellä ootan, onko näkyvää jälkeä vielä huomennakin. Nimimerkillä kummallisten mustelmien lähettiläs.

Voi nivelet. Ei ne pahemmaks mee, mutta ei myöskään parane. Mulla on oma teoriani tästä, mutta sen todenperäisyyttä on vaikea selvittää. Oon muutenkin sormieni kanssa niin kummallinen tapaus, että psoridiagnoosinkin saamiseen meni jotain kymmenen vuoden kieppeillä. Ja niin... Nivelet on vähän pelottavia muutenkin, lihaskivut sun muut on ihan normaaleja ja helposti hoidettavia, mutta jos kipu menee niveleen tai jänteeseen, tulee aika avuton olo, ku sille ei vaan voi mitään. Voi vaan toivoa, että se ei mee pahemmaks.

Söin toissapäivänä ja eilen turkinpippureita. Nyt on kitalaki sananmukasesti auki; kielellä tuntee, että pala ihoa puuttuu. Turkinpippurit (tai tikkarit tai vastaavat) ei sovi mulle yhtään, joskus syljin verta, ku söin puol pussia turkkareita. Silti niitä vaan tekee välillä mieli.

Viikonloppuna sain päähänpiston, että vois kattoa Buffya. Pitkästä aikaa. Ja jotenkin se aina menee siihen, että se pitää alottaa alusta ja kattoo kokonaan. Ihan turha mun on alottaa jostain kakkos- tai kolmoskaudesta, kun en kuitenkaan malttais lopettaa sen kauden jälkeen, ja sit tuntuis tyhmältä, ku jätti ykköskauden kattomatta. Plus tota ekaa kautta on aika herttasta kattoa, niin monster of the week -meininkiä ja pientä juonikuviota. Hajoilin Angelille etenkin ekoissa jaksoissa, ku eihän poikaparka osannu mitään näyttelyn suuntaistakaan. Toisaalta, jos kakkoskaudella siinä on jo paljon enemmän itua, taino, oikeestaan siis Angeluksessa on. Angel on ihan tylsä aina. Ekan (ja tokan) kauden Cordealiasta opin tykkäämään joka katselukerralla enemmän. Willow nyt on ihana aina - joskus erehdyin kattomaan pätkän pilottia, joka oli jotain niin kamalaa, ja suurimmalta osalta sen takia, että siinä oli totaalisen väärä Willow. Ei se olis selvinny hengissä ees kakkoskauden loppuun.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

oscar-voittajia

Viikonlopun (eilisillan/yön) teemaksi muodostui Oscar-voittajat, tarkemmin oikeastaan Oscarin arvoiset roolisuoritukset. Melkeinpä vahingossa.

Eka Kuninkaan puhe. Kuinka epämediaseksikäs aihe voi olla elokuvalla: kuningas änkyttää ja pitäisi pitää radiopuhe. Oon kuullu vaan kehuja, mutta vasta nyt onnistuin ite kattomaan. Ja joo. Colin Firth ehdottomasti ansainnu Oscarinsa - enkä miehestä yleensä niin hirveesti edes pidä. Helena Bonham Carter onnistuu olemaan tosi monessa mun lempielokuvista (yllätysyllätys, ku tykkään Burtonista), mut yleensä lähinnä revin tukkaani sen kanssa. Samaa roolia tuo tuntuu tekevän elokuvasta toiseen. Mutta tässä yllätti positiivisesti, yli jättäny ne tärähtäneet maneerit kerrankin kotiin ja sai nauramaan. Ja muutenkin, vau. Yritin selittää Ollille, mikä tässä oli niin hyvää, mutta en osannu. Tykkäsin vaan hirveesti, menee kyl tietyllä tavalla lempileffojen listalle tästä eteenpäin.

Seuraavana Piano. 1800-luvun Uusi-Seelanti, ei ehkä se tavallisin miljöö. Oscarit näyttelijöistä Holly Hunterille (tätä en ees tienny) ja pikkuiselle Anna Paquinille. Voisin kuunnella The Heart Asks Pleasure Firstiä ehkä ikuisuuden. Melko karu tarina. Aikakausi ja kulttuuri niin arjesta poikkeavat, että hankalaakin katsottavaa ajoittain. Mutta soittokohtaukset kyllä nosti niskakarvat pystyyn, samoin muutama muukin kohtaus leffan loppupuolelta.

Kun uni ei tuntunut tulevan, oli vuorossa Milk. 1970-luvun San Francisco ja tositarina. Sean Penn Oscar-roolissa, ja taas todellakin ansaitussa sellaisessa. Jännä dokumenttimainen kerronta ja ihan uskomatonta tarinaa lähimenneisyydestä. Vielä 70-luvulla homoilla ei ollut ihmisoikeuksia ympäri Amerikkaa. Huhhuh. Onneks James Franco on niin ihana ja Emile Hirsch suloinen ku mikä. Muutenkin kivaa roolitusta, roolisuorituksia ja etenkin se henki ja värikkyys, tyyli, kaikki. Ja tykkään tositarinoissa siitä, kun lopputekstien aikana valotetaan, mitä elokuvan ihmisille tapahtu myöhemmin ja erityisesti siitä, kun näytetään todellista kuvaa niistä ihmisistä. Sean Penn oli - lyhyen pätkän perusteella - kyllä omaksunut Harvey Milkin elekielen ja liikehdinnän täysin.

Sit yritin mennä nukkumaan. Luin yhen Himoshoppaan loppuun. En ehkä ees uskalla tunnustaa, kuinka monta kertaa oon ne lukenu... Tosin useimmin oon todennäköisesti lukenu Lassie palaa kotiin tai Lumen aarteet, jotka lapsuudessa/nuoruudessa luin säännöllisesti ainakin kerran vuodessa.

No ei tullu uni. Seuraava leffavalinta olikin sitten vaikea. Halusin kattoa jotain kevyttä ja hauskaa, josta tulis hyvä mieli, mutta halusin myös säilyttää Oscar-putken, ku se oli ajatuksena niin hauska. Komediat vaan ei tunnetusti oo niitä suurimpia Oscar-voittajia. Mutta onneksi on...

Juno. Okei, okei, vähän särky sarja, ei tullut naispääosa-Oscaria. Mutta ehdokkuus kyllä suloiselle Ellen Pagelle, ja Oscar sitten käsikirjoitukselle. Ja mä tykkään Junosta. Sekä elokuvasta että erityisesti hahmosta. Kummallinen tyttö, josta en ihan saa selvää, onko se lintu vai kala. Se tosin varmaan on tarkotuksenakin. Muutamat pienet huomiot - erityisesti se, miten koulun suosituimmat pojat oikeasti tykkäävät kummajaisista - tuo sitä omaa pientä juttuaan, joka tekee tästä niin kivan.

Muuten viikonloppu meni miten meni
*en käyny salilla
*nukuin yhen yön fiksusti, toinen meni aamuun asti kukkuessa
mutta
*sain myös katottua kolme leffaa pakko-katsoa-listalta
*siivosin, vaikkakin vasta sunnuntaina, niin siivosin kuitenkin, ja ehkä noin viidettä kertaa puolentoista vuoden aikana, vein roskatkin ihan ite :D
*ja vaihoin verhot.

Verhojen vaihtaminen oli kyl aikamoinen saavutus. Nyt roikkuu neljä eriväristä verhoa keittiössä, muuallehan meillä ei vaihtoverhoja edes oo. Totesin, että tekokuituja on ihan turha silittää, ainakaan ohjeen mukaisesti melko viileellä raudalla. Ne joko on sileet tai sit on ryppyset. Antaa olla. Ja pieni paljastus: meillä roikkuu kaikki keittiön verhot ylösalaisin. Nuo on kaikki halvalla ostettuja valmisverhoja, joita oon bongaillu millon mistäkin. Niissä on valmiiksi ommeltu taite verhotangolle. Noita verhotankoja ku ei oo, niin siitä taitteesta tulee oikein nätti alareuna verholle. On paksu ja siisti taite, ja ehkä vähän painoakin, jollon verho pysyy nätimmin paikallaan.

Eipä oo hirveesti ajatuksia päässä liikkunu koko viikonlopun aikana. Tai ainakaan en muista niitä enää. Nukuin vähän vahingossa molemmat yöt sohvalla, omasta sängystä on niin ankeeta herätä yksin, että annoin suosiolla nukuttaa itteni leffojen kanssa ja telkkarin sammuttamisen jälkeen vaan sulkea silmät. Mulla kun on vähän sellanen ongelma, että jos nukuttaa, niin sit pitää vaan yrittää olla paikallaan ja nukahtaa. Jos nousen vaikka sammuttamaan lamppua, niin todennäköisesti sänkyyn palatessa ei enää nukutakaan. Liittyyköhän tähän se, että oon jo pitkään sijottanu makkarissa jalkalampun niin, että ei tartte ku kättä kurottaa, että saa valot pois? Hätä keinot keksii.

perjantai 18. marraskuuta 2011

sanoituksen ihmelapset

Joskus vuosia, vuosia sitten - en ees tiedä millon, tiedän vaan sen, että sillon meillä oli kirjotuskone - saatiin siskon kaa iskältä vanha partiolaisen leirilaulukirja. Siinä on mukana muun muassa Kun mä kuolen, jossa siis käydään läpi laulajan koko omaisuus, jonka on valmis lahjoittamaan pois kuolemansa jälkeen tarpeettomana. Sävelenä vanha tuttu Jos sun lysti on. Mun lempparisäkeistö on "Kun mä kuolen, vanhan hetekani saat / sen kun pääsen natinasta / olen onnellinen vasta". Myös "Kun mä kuolen, polkupyöräni sä saat / taivahassa, pahoin pelkään / lyödään siipipari selkään". Nää säkeistöt kertonee aika paljon laulun tyylistä.

Päätettiin siskon kanssa häikäistä taiteellisella lahjakkuudellamme ja runoiltiin uusi säkeistö laulun päätteeksi.
Kun mä kuolen, tikapuitani et saa
Kun mä kuolen, tikapuitani et saa
Sillä ylös päästäkseni
Tarvitsen ne itselleni
Kun mä kuolen, tikapuitani et saa
Siellä se on kirjoituskoneella naputeltuna kirjepaperille ja teipattuna muiden säkeistöjen perään. Naurettiin tänään taas kerran ittemme kipeiks ton kanssa.

Kuuntelen Imogen Heapia toista iltaa putkeen. Ja ihan siltä varalta, että en muutenkin kattois sitä ainakin pari kertaa vuodessa, alkaa mun tehä mieli kattoa The Holiday, kun kuuntelen tätä. Siellä kun soi yhessä kohtauksessa Let Go.


Aika kuluu, asiat muuttuu, ihmiset muuttuu, kasvaa, aikuistuu, muuttaa ja siirtyy elämässä eteenpäin. Se vähän surettaa mua. En millään tahtois suostua myöntämään, että tässä pitäis alkaa olla jo aikuinen. 47 päivän päästä täytän 25 - ja kuinka vanhana saa vielä laskea, kuinka monta päivää on synttäreihin?

torstai 17. marraskuuta 2011

maitokahveja

Blaah. Huoh. Ja muita vastaavia. Kyllähän mä tykkään olla yksin kotona, mutta nyt on ihan mielenkiintosta... Pimeän pelkoa ja kummitusääniä ja mitä ikinä, enkä ikinä saa mentyä nukkumaan. Huomenna pitäis päästä vielä töihinkin.

Ajattelin kirjottaa itelleni tavotteita viikonlopulle:
*käy salilla
*siivoa
*vaihda verhot
*kato ainakin pari leffaa siltä "pakko katsoa"-listalta
*nuku yöllä, valvo päivällä

Ja sit totesin, että jos sitä asettais sellasetkin tavotteet, jotka ois jokseenkin mahollista tavottaa:
*älä valvo koko yötä ja nuku koko päivää, päivänvalo on jees
*siivoa viimestään sunnuntaina
*älä jumita koko viikonloppua koneella.

On kiva olla tosi aikaansaava ihminen.

Mut ei sitä oikein jaksa 15h päivän ja 6h unien jälkeen olla skarppina 8h töissä. Vähän
meni jumittamiseks. Tosin kiittelin taas puhelintyötä siitä, että asiakkaitten välillä voi ilmeillä ja puhua ihan mitä haluaa, ja tarvittaessa myös puhelun aikana. Hieman meinasin polttaa hermoni yhteen mieheen... Vastasi, kerroin mistä soitan ja että oon lähettäny sähköpostia. Ei ollu nähny sitä postia, joten kerroin, mihin asia liittyy. Joku hissi ei ilmeisesti ton sankarin päässä toiminu, seuraava kysymys kun oli "niin mihin asia liittyy?". Ei kai siinä voinu ku mielessään kirota, pyöräyttää silmiä, taikoa hymyn taas päälle ja selittää juttu uudestaan. Äh.

Tykästyin myös LinkedIn-profiileihin. Siis niihin muutamaan, jotka siellä asianmukasesti on täytetty. Vähän helpottaa mun työtä :D On nimittäin yllättävän vaikeaa saada yritysten nimestä selvää puhelimessa, eikä viittis kovin montaa kertaa alkaa jankkaamaan, että "niin missä oot töissä? Mikä sen yrityksen nimi oli?".

Olli päätti tehä jotain mun työjumituksille ja osti mulle pikakahveja - maitokahveja luonnollisesti <3. Mistä tulikin mieleen, että mullahan on kaapissa myös kaverin tuliaisia Lontoosta, makukaakaoita.

Kerta-annospussit kunniaan. Sit ku niitä raaskis joskus vielä juodakin. (Ja kyllä, mulle tällaset jutut on luksusta.)

Oon töissä menettäny hermoni yhen uutiskirjeen kanssa ihan totaalisesti. Ensinnäkin mun sähköpostiin tulee useemman entisen työntekijän postit - en siis tiiä, kuka sen kirjeen on tilannu. Toisekseen siinä on kohta "jos haluat lopettaa uutiskirjeen tilauksen, paina tästä". No, "tästä" ei voi painaa. Kolmannekseen oon laittanu niitten info-osotteeseen jo kahesti viestin, että en halua sitä typerää uutiskirjettä enää, ja tänään se tuli taas.

Voisin myös joskus muistaa leikata tukkaani. Otsatukka asettuu tätä nykyä jotenkin kivasti sivulle, joten en yleensä ees tajua, että enhän mä näe sen takaa mitään. Vois joskus pitää sitä edessäkin, jos vaan sais ne sakset käteen, ku tukka on puhdas...

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

fantasiaa

Illan ohjelmana toimi Akavan Erityisalojen tarjoama Jyväskylän Sinfonian Fantasiaa-konsertti. Oh.


Ohjelmassa oli neljä teosta. Ensimmäinen, Antiikin aarioita ja tansseja, oli puhtaasti jousisoittimien heiniä. Klassista, melodista, romantiikan ajan tunnelmaa. Mulle tuli joulufiilis, tai pikkujoulufiilis, tai sellanen, että tähän vuodenaikaan tää musiikki sopi paremmin ku mihinkään muuhun.

Toinen teos pääsikin sitten yllättämään. Nykymusiikkia. Säveltäjä (joka on kuulemma kuumaa kamaa nyt ympäri maailman) on syntynyt vuonna 1973. Ensimmäinen osa teoksesta oli hampaita riipivää. Vähän nuotteja tänne ja toisia tonne, pari sellon äännähdystä, pianon kilkutusta ja viulun vinkunaa. Yh. Aika perinteisen kamala esitys siitä, miks suosin lähinnä tuota klassismia ja romantiikkaa. Mutta! Ekan osan jälkeen yllätyin ilosesti. Kyllähän se viulu yhä vikisi ja välillä pimpoteltiin mitä sattui, mutta siinä oli ideaa. Ja oli vääntöä. Sitä samaa vääntöä, jota mä vaadin vähän kaikesta musiikista, että jaksan kuunnella sitä. Ja oli jopa melodiaa, hyvää, leikittelevää melodiaa.

Kolmannessa teoksessa mukaan tuli koko sinfoniaorkesteri. Ah. Beethovenia. Eli siitä ei voi tulla ku hyvää. Nautin, yksinkertaisesti.

Neljänteen osaan mukaan tuotiin vielä piano ja kuoro. Lopussa tuntui, että vähintään tukka nousee pystyyn, sen verran järisyttävä kokemus.

Ehtipä siinä välissä pohtia noita soittimiakin. Viulu on mun mielestä yks vaikeimmista soittimista, siihen vaatii niin paljon musikaalisuutta, että saa oikeat äänet kuulumaan. Silti viulut on vähän... yksitoikkosia, tylsiä. En osaa jotenkin arvostaa niitä hirveesti. Johtuneeko siitä, että niitä on orkesterissa aina niin paljon? Sello sen sijaan on ihana soitin, ja kontrabasso symppis ku mikä. Vaskipuhaltimet on mulle jotenkin täysin yhdentekevä ryhmä, vaikka tiedän niidenkin olevan vaativia soittimia - enhän mä saa trumpetista ees ääntä. Ne vaan on niin kylmiä, tunteettomia. Puupuhaltimet - sattuneesta syystä - sen sijaan on lähinnä sydäntä. Tänään ihan harmitti, kun en tykänny ykköshuilistin soundista, se oli kovin metallinen. Oboet sen sijaan oli ihania.

Jousisoittajilla näytti olevan enemmän intohimoa työtään kohtaan, tai sitten se johtuu siitä, että puhaltaessaan vaan ei auta lähteä revittelemään tunteilla samalla tavalla. Paitsi jos on se herttainen oboisti, joka jammaili jokaisen soittamansa sävelen mukana. Kapellimestari soitti puolet ajasta pianoa, ja millä tunteen palolla! Ihan nauratti, kun mies kyyrötti melko epäortodoksisen näköisesti flyygelin koskettimien päällä ja viskoi päätään. Mutta se tunne. Jokainen tunne oli mukana soitossa. Samoin sooloviulisti eli soittonsa mukana totaalisesti, ja välillä kiskoi puoliksi irronneita jouhia irti jousestaan.

Hauskaa on se, että orkesteri taputtaa jaloillaan. Kädet on varatut soittimille, myös aplodien aikaan, joten kun muut taputtaa, orkesteri tömistää.

Konsertin jälkeen vielä "kevyelle iltapalalle", kolmen ruokalajin illalliselle. Ja kun ajattelee, että mä harkitsin vielä iltapäivällä, että skippaan koko homman, että väsyttää niin paljon ja tulee niin pitkä päivä. Huh. Aikamoinen ilta. Saatoin myös ilmoittautua vapaaehtoiseksi johonkin paneelikeskusteluun, jossa jutellaan sinfonian konserteista. Sen näkee sitten tammikuussa, että tuleeko tosiaan kutsu, ja onko silloin vielä jotain muistoa siitä, miltä konsertti kuulosti.

Sain viimein myös tehtyä pikaisen visiitin kaverin luo. Oli kiva juoda pari kuppia teetä, rapsutella maailman iloisinta puudelia ja jutella tärkeimmät kuulumiset läpi pitkästä aikaa. Ilman tota teehetkeä olisin varmaan jättäny illankin väliin, kun olis vaan pitäny hengata yksin keskustassa.

Eli loppujen lopuksi, pitkä mutta oikein kiva päivä. Lähin kotoa vähän ennen kaheksaa ja tulin takasin yhentoista jälkeen, eli sellaset 15,5h liikkeellä.

Ps. Musta on hassua, kun ihmiset sanoo asuvansa ulkomailla. Jos asuu jossain maassa, niin eikö vaan voi sanoa, missä maassa? Tai jos ei halua, niin "en asu Suomessa" ajaa saman asian. Oon vaan pitkään kummastellu.

maanantai 14. marraskuuta 2011

iltakokkaus

Oli se hyvin mukavaa, kun päässä soi Backstreet Boys, ja välillä sama biisi smurffiversiona. Ja viimeset pari tuntia on sit soinu satunnaiset smurffibiisit, oujee.

Kymmenen aikaan illalla on hieno aika ruveta miettimään, että mitä sitä söiskään huomenna töissä. Tein tomaattivuohenjuustopastaa, mahdollisuudet on jopa siihen, että se on hyvää! Muistin nimittäis käyttää vaihteeks mausteitakin. Viimeks taisin tehä ruokaa viikko sitten, sitä edellisestä kerrasta oli ehkä kuukausi. No oho, ei aina jaksa kokata. Tänään angstasin jääkaapilla (ja kuiva-ainekaapilla myös), kun mulle ei oo mitään helppoa ihan-tuosta-vaan syötävää.

Nää nauratti mua jotenkin hirveesti, olivat asettuneet niin söpösti kaikki samaan suuntaan. Täysjyväpennepastaa, jee! Penne on aina ollu mun lempparipastaa.

Hei ja unohin ihan kokonaan, että katottiinhan me tänään leffaakin! Tim Burtonin Batman vuodelta 1989. Päädyin aika nopeesti siihen, että draama kestää aikaa huomattavasti paremmin ku toiminta. Nuokin erikoistehosteet sun muut on varmasti ollu parikytä vuotta sitten upeita, nykyään lähinnä vaivaannuttavia. Ihmeellisen heikkoa hahmoesittelyä, jokaiselta puuttui sellainen pikkuasia ku luonne. Tai olihan siellä onneks Jack Nicholson. Mut ihmeellinen Batman, ku ekan vartin aikana Batmania näkyy puolen minuutin ajan ja Bruce Waynea ei kertaakaan. Jokerin show'han se sitten olikin. Ja kyllä kasarileffat on aina kasarileffoja, niissä on se jokin äärimmäisen tunnistettava juttu, jos ei muu, niin ne hiukset...

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

right kind of wrong

Katon paljon erilaisia elokuvia, ja se on mun mielestä vaan kivaa. Silti on pakko myöntää, että tuli hieman guilty pleasure -olo toissayön leffavalikoimasta. Yön joo, valvoin yli neljään, ku en osannu käydä nukkumaan ja kuulen kummituksia hiljasessa. Vähän pelottaa ens viikonloppu, ku pitäis olla yksin kotona... Ja eilen olinkin sit hereillä melkein 10h. No, sitä se on joskus.

Coyote Ugly. Oon tykänny tästä ehkä ihan liikaa aina :D Kovin kliseinen tarina ja kliseiset hahmot ja kaikkee, mut sillon aikoinaan tykästyin, oon kai itse asiassa käyny leffassakin kattomassa. PLUS yhessä kohtauksessa esiintyy taka-alalla The Calling. Ei vaan soi, vaan esiintyy. Olin vähän liekeissä, kun joskus vuosia sitten tajusin ton, olin sillon yhen samaa bändiä fanittavan kaverin luona kylässä, ja kelattiin sitä kohtausta uudestaan ja uudestaan. Ja tykkään tän leffan soundtrackista muutenkin tosi paljon, erityisesti Violetin eli oikeasti LeAnn Rimesin esittämistä.

Sävel ja sanat. Edellistäkin kliseisempi tarina ja kliseisemmat hahmot. Ja tänkin oon käyny kattomassa leffassa. Hajosin jo sillon alussa ihan totaalisesti, ku alko PoP! Goes My Heart. Varoitus: linkki sisältää "kasari"poppia.
Mut minkä mä sille voin, et tykkään kattoa leffoja, joiden tietää päättyvän onnellisesti. Paha saa aina palkkansa jne. Ihan parasta on myös lopputekstien aikana pyörivä musiikkivideo (sama kuin alussa) kommenttikuplineen.

Eilen sit vähän toisenlaisia Hollywood-kliseitä, Pearl Harbor. Tänkin oon nähny leffassa, johan on. En ihan ymmärrä, millä perusteella Ben Affleck saa leffarooleja, kuitenkin melkoisen karismaton mies ja heiveröiset näyttelijänlahjat. Sivuhahmot (Red ja Betty <3) varastaa show'n, kuten ah niin usein käy. Kun näkee jossain nimiparin Michael Bay ja Jerry Bruckheimer, tietää suunnilleen, mitä odottaa: suureellisuutta, näyttävyyttä ja isoja räjähdyksiä. Ja pakko muuten kertoa, että jopa minä alan vähitellen ymmärtää toisen maailmansodan kulkua, ainakin jenkkien näkökulmasta. Ehkä. Mielenkiintosta ehkä se, että tää leffa genrettää ittensä toiminnaksi...

Rupesin eilen miettimään Dumboa. Mitä sille tapahtu, kun se kasvo isoks? Kasvoko sen korvat samassa suhteessa, vai jäikö sen samankokosiks ku oli poikasena? Ja kuinka pitkään se pysty lentämään niillä, ei kai täysikasvunen norsu enää mitenkään voi lentää? Ja yritän myös hirveesti saada muistini syövereistä selvyyden siihen, muistanko oikein, ku oon sitä mieltä, että meillä oli Dumbo englanninkielisenä eli suomeks tekstitettynä.

perjantai 11. marraskuuta 2011

voileipäkakkushow

Huoh... Miten ois taas nää järkeviin paikkoihin iskevät mustelmat?Ja sitten ku ois vielä selitys tälle, ni ois kiva. Mut siihen se vaan ilmesty, koko etusormi ihan mustana. Nyt sen sentään saa taas taitettua normaalisti, muutama tunti sitten tuntu, ku ois paksukin side ollu nivelen ympärillä.

Mua rupes vaivaamaan Leijonakuningas 2. Kun on Kiara, leijonaprinsessa ja tuleva kuningatar. Ja siellä laumassa ei näytä olevan yhtään nuorta urosta. Ja sit ne dissaa Kiaraa, kun se tutustuu Kovuun, ja lopulta häätääkin Kovun. Ni kuka Kiaran muka pitäis ottaa? Monarkian jatkuminen kun kuitenkin yleensä edellyttää jälkeläistä.

"Varoitus: Tämä viesti ei ole "SPAM", koska se sisältää myös tunnistamiseen ja tilauksen ohjeita. Tämä viesti on tarjota sinulle yhden seuraavista syistä: sähköpostiosoitteesi on valittu tietokanta on tilannut, sähköpostiosoitteesi on julkistettava sinua, olet pyytänyt saada tarjota, olet kumppani meille Yritys, sähköpostiosoitteesi on meidän tietokantaan aiempien kirjeenvaihtoa.

Pahoittelemme, jos tämä viesti on saavuttanut sinut virhe."
Oli melkoisen selkeä sanoma tällä mainosviestillä. Nauroin vedet silmissä. Tämä ei siis ole koko viesti, muu teksti (vajaan A4:n verran) on ihan yhtä hienoa. Harvinainen käännösviesti siinä mielessä, että yleensä noista näkee selkeesti, mitä tekstissä on englanniks lukenu, ja miten suomennokseen on päädytty. Toi on vaan siansaksaa, enkä todellakaan ees ymmärrä, mitä sillä tarkotetaan :D

Tuli tänään taas sellanen fiilis, että mun äiti hoitaa asiat vähän eri tavalla ku monet muut. Menin äitin luo siivoomaan, ja äiti ite rupes koristelemaan kahta voileipäkakkua. Ensinnäkin kaikki täytteet oli kuulemma tehnyt sisko, joka oli myös pilkkonu päällysteet valmiiks, äiti (joka oli kakut lupautunu tekemään) "vain" kokos ne. Toisekseen panikoituaan vajaan tunnin verran niiden kakkujen ulkonäön kanssa, äiti pyys mua soittamaan siskolle, että tahtoisko se tuoda kaupasta katkarapuja. Sisko asuu melkein naapurissa, joten parikytä minuuttia myöhemmin katkaravutkin oli paikalla. Lopulta äiti lähti kampaajalle, vain muutaman minuutin myöhässä (ja vain kertaalleen hukattuaan housunsa), ja jätti meiät siskon kanssa siivoomaan jälkensä :D Äiti on ihana.

Järjetön karaokefiilis. Lauleskelen Maroon 5:a, kohta vois laulaa Adelea. Hyvä opetus itelle, kun yrittää laulaa virtuoosien biisejä, oppiipa vähän nöyremmäks aina.

Ihana, kun huomenna saa nukkua pitkään.

torstai 10. marraskuuta 2011

sanakato

Ihme änkkäämistä. Puhun koko ajan ihan mitä sattuu, puhelintyössä äärimmäisen kätevää. Sekotan sanoja (päivitän tiedot -> tiedotan päivät), unohan sanoja totaalisesti. Huoh.

Oon miettiny, että vois muuttaa Turkuun, jos vaan osais ruotsia kunnolla. Tänään sit soitin yhelle ihmiselle, joka puhua täyttä turkua - ja mua alko naurattaa ihan kamalasti! Kummallinen murre.

Päässä soi Chisun Kohtalon oma. Enkä ees tykkää siitä mitenkään päin. Tai itse asiassa totesin, että ne sanat voisin vielä sulattaakin, mutta en siedä sitä laulutapaa, tai hönkäilyä, tai mitä ikinä onkaan, mutta ei hyvää laulamista ainakaan.

Aikasemmin kuuntelin päässäni pitkään Palefacen Syntyny rellestää -biisistä kohta "rahat, maine ja muisti meni". Yks lause. Tosin, oon mä joskus myös katellu päässäni kohtausta Sormusten herrasta kymmeniä kertoja putkeen, kun se vaan ilmesty jukeboksin listalle.

Pari viime kertaa salilla oon jopa saanu tehtyä pientä alkulämpöä juoksumatolla. Ja molemmilla kerroilla, niinku melkein aina ennenki matolla, se menee siihen, että juoksen cooperin. Olis kiva juosta cooper ihan oikeesti joskus, tossa kun kuitenkin menee melkein ensimmäinen minuutti siihen, että saa mattoon vauhtia, toisaalta taas on helppo pitää sama suht kova vauhti yllä, kun matto käskyttää. Oon vaan maailman laiskin lenkkeilijä.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

talvea kohti

Koko päivä on menny siinä, että parin tunnin välein huomaan olevani puoliunessa. Ei vaan meinaa silmät pysyä auki. *Hohhoi*, no ohan toi viikkokin onneks jo puolessa.

Tänään törmäsin ihmiseen, joka on ollu vuoden Ranskan Muukalaislegioonassa. Kuinka siistiä!

Aamulla sai raapata jäätä pyörän satulan päältä, maa pysyi varjossa valkoisena koko päivän. Tästäkö se talvi alkaa? Pitäiskö muka jotain talvivaatteitakin hakea vinniltä alas? Ja sit Olli lähti hakemaan.

Fracture - Murtumaton. Vähän oikeussalidraamaa, paljon vallankäyttöä ja hämmennystekniikoita. Hienoa kieroilua ja älynkäyttöä, typerä sivujuoni, jonka olis voinu kokonaan jättää pois. Loppuratkasulle nauroin melkein ääneen, ku olin niin ilonen päähenkilön puolesta. Omaan juonitteluunsakin voi kompastua.

tiistai 8. marraskuuta 2011

ajatuksia päivän mittaan

Ajatuksia aamulta:

-Hyvä aika herätä on sillon, kun unessa tulee maailmanloppu. Tosin mulla on mielikuva, että siihen tilanteeseen liitty myös jotenkin Bran Flakesit.
-No nyt on sukulaisia sekä Big Brotherissa (no on ollu ennenki siinä hommassa mukana, mut nyt on talossa) että Uuden Musiikin Kilpailussa.
-Johan oli kaunis auringonnous, tai ainakin ajatus auringonnousun alkamisesta. Vaaleansininen viiva pilvien välillä koko taivaan halki.
-30 Secods to Mars - The Kill. Musiikillista täydellisyyttä.
-Voi tukka, kun se on paremman (tai jopa parhaimman) näkönen sillon, ku en harjaa sitä aamulla, eli kun en tee sille mitään aamulla.

Iltapäivällä neljän ruuhkassa olin ilonen pyörästä. Autoteillä oli aikamoinen ruuhka, ja vaikka noilla kävelypyöräteilläkin on millon minkäkinlaista törppöä, ni kyllä niitten ohi yleensä pääsee aika nopeesti, eikä tartte seistä jonossa oottamassa, että valot vaihtuu.

Tuntuu, että rikon vielä joskus sormeni pyörän vaihteita vaihtaessani. Tai kun en muista, mikä vaihde on päällä ja yritän väkisellä vääntää niitä vipuja suuntiin, joihin ne ei liiku.

Satsumakausi loppu ja klementiinikausi alko. Ja mulle tuli välittömästä mieleen joulu! Mikä pieni ero niitten tuoksussa onkaan, ni klementiinit tuoksuu joululta.

Vantaalla on katu nimeltä Linnunrata! Kuinka siistiä!

Ja sitten kyselyikä:

Mitä tarkottaa, kun puhelin sanoo "palvelu ei ole käytössänne", ku yrittää soittaa johonkin numeroon? Miks se kuulostaa mun mielestä siltä, että se on numero, johon voi soittaa vaan tietyistä puhelimista?

Millon tietokoneen näppäimistöön on tullu @-näppäin, vai onko se aina ollu? € ei ainakaan oo aina ollu, millon se tuli vakioks? Ja ku näppiksessä on vakiona £ ja $, ni miks ei oo myös jenin merkkiä?

maanantai 7. marraskuuta 2011

paperiveitsestä lyhyisiin päiviin

Viime päivinä oon töissä ihastunu paperiveitseen ja kultahileliimaan. Okei sillä liimalla oon leikkiny koko työpätkän ajan ja paperiveitset on aina ollu ihania. Ja tajusin taas tykkääväni jostain syystä myös niittaajan niiteistä, tai siis niistä "ryhmistä", missä ne on, sellasia parin sentin mittasia pätkiä.

Monipuolinen työnkuva. Tänään olin hetken ajan asianajosihteeri. "Tässä on tällanen ositussopimus. Ethän sä tiedä, mitä tässä pitäis olla, mutta googleta ja kerro, puuttuuko siitä sun mielestä jotain."

Tässä oon taas muutaman päivän aikana miettiny, että reagoiko mun nivelet kylmään vähän inhottavalla tavalla, onko tää vaan niitten tavallista sekundaluokan toimintaa, vai onko tässä jotain ikävämpää takana. Toisin sanoen, en hirveesti tykkää, ku sormiin alkaa yhtäkkiä sattua.

Kaunotar ja Hirviö. Oijoi <3. Taas näitä, joista ei voi olla pitämättä. Minä romantikko olen ihan taivaissa. Onhan tossa monet laulut aika jännällä tavalla esitettynä, siis ei niin "lastenlaulumaisesti" kuin useimmissa Disneyn klassikoissa, mutta kai se on osa sitä viehätystä.

Ja innostuin keskustassa tuhlaamaan ihan kunnolla - tai siis tuhlaamaan omalla mittapuullani. Äiti on yleisesti opettanu aikamoisen säästäväiseks, mutta jokunen vuosi sitten osti mulle nimpparilahjaks vähän tavallista paremman kosteusvoiteen, ja enhän mä enää muuta osaa käyttää. Sillein tuntuu hassulta ostaa jotain, mitä vois saada kymmenesosalla hinnasta, mutta joskus laadusta ehkä viitti maksaa. Ja sit sorruin ostamaan vielä Chaplin-klassikon, City Lights. Koko viime viikon luin lehestä, miten Teemalla tuli toinen toistaan parempia leffoja, ja minä tietenkään päässy kattomaan niistä yhtään. Nyyh. Mutta top250-kokoelma karttui taas, 50 parhaan joukosta puuttuu enää 5.

Syksy yllättää aina. Joka vuosi ihmettelen sitä, onko talvella oikeesti niin pimeetä, ja joka vuosi mulle kerrotaan, että on. Nyt ollaan taas siinä ajassa, että aamulla on pimeetä, kun menee töihin, ja pimeetä, kun lähtee sieltä. Ei hirveen piristävää.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

remember, remember / the fifth of November

Viikonloppu on niin kovin lyhyt aika. Ei sitä tartte ku nukkua lauantaina pitkään, ni yhtäkkiä onkin jo sunnuntai-iltapäivä.

Fifth of November - mitä muuta sillon voi tehdä, ku kattoa V for Vendettan? Tai siis paljon muutakin voi tehä, mutta tuo vähän kuulu asiaan. Ja kuuluu kyllä mun lempielokuvien joukkoon, tosin myönnetäköön, että niitä on aika monta. Elokuva, joka paranee joka katsomiskerralla. Veikkaan myös, että Watchmenin kattominen on antanu mulle uuden näkökulman tohon leffaan, myös Sin City on samaa sukua. Katsojan eteen heitetään todellisuus, jota ei selitetä millään tavalla. Aika on lähes nykyaika, paikat on tuttuja ja todellisia, mutta siihen se sitten jääkin, muuten maailma toimii eri tavalla. Ja siihen todellisuuteen on vaan mukauduttava, jos haluaa ymmärtää mitään. Ja onneks mukana on myös Natalie Portman, joka nyt vaan sattuu olemaan ehdottomasti parhaita nykynäyttelijöitä, ja Hugo Weaving, johon oon kanssa tykästynyt hirveesti ("I can't", ja mua alkaa melkein itkettää). Niin, ja The Girl from Ipanema, en ees tiiä, miks tykkään siitä niin paljon, mutta monta vuotta oon jo ihastellu.

Oli hauska tavata eilen ihminen, joka on yhen mun hyvän kaverin hyvä kaveri, ja muuten tunnetaan jokunenkin sama ihminen, jotka ei liity toisiinsa mitenkään. Oli pakko vaan todeta taas, että melkoisen pieni kaupunki tämä Jyväskylä.

Elän taas aikamoisen laiskoja saliaikoja. Eilen oli pakko käydä tekemässä "teen vähän kaikkea sekalaista"-treeni, ku ei tästä muuten tuu taas mitään. Yritän pitää yllä sitä kolmea kertaa viikossa ja kolmijakosta treeniä: selkä-vatsa, rinta-kädet ja jalat-olkapäät. Oli jossain vaiheessa pakko siirtää olkapäät jalkojen kaa samalle päivälle, että saisin jotain intoa jalkojenkin tekemiseen - olkapääpäivät on kivoja!

Eniten tykkään rinta- ja olkapäätreenistä. Liittynee jotenkin siihen, että näissä tulosta ja edistymistä on selkeästi näkyvissä. Rintatreenin alotin tän vuoden alussa, ja tällä viikolla sain pariin otteeseen nostettua penkistä 40kgx5. Myös vinopenkissä painot vaan nousee, ja ristikkäistaljasta tuli kivaa heti, ku sen tekniikan oppi. Olkapäistä taas lähti alunperin koko sali-idea, ja eilen huomasin peilistä, että olkapäässä on (etenkin lievässä pumpissa) ihan selkeästi erottuva lihas. Vipunostot sivuille on ehkä suosikit, mutta pystypunnerruskin alkaa olla ihan kivaa.

Lisäks tykkään alataljasta - sama homma, heti kun tekniikan sai kuntoon, siitä tuli kivaa. Nykyään nautin yllättävän paljon myös reisiprässistä, siinä saa nousemaan niin naurettavan isoja painoja kaikkeen muuhun verrattuna. En tiiä, paljonko painoa on pelkässä kelkassa, mutta eilen tungin painoja 80kg, ja tein sillä kympin sarjan pariin otteeseen. Hehe. Suurin saavutus prässissä toki on yhä se, että saan nostettua 25kg levypainon sinne kelkan kyytiin ite :D

Kyljet sen puoleen on ihan tylsät treenattavat, ja kyykky nykyään ihan vastenmielistä. Johtuuko sitten siitä, että enemmän tai vähemmän pelkään noitten nilkkojen ja varpaiden puolesta, vai siitä, että niiden takia pidin taukoa koko jalkatreenistä vai mistä, mutta se vaan on jotenkin kovin vaivalloista. Ei tuu mitään. Vatsatreeniä en osaa ottaa kovin tosissani, ja alataljaa lukuunottamatta selkätreeni tuntuu vähän yhdentekevältä. Yritän välillä innostaa itteäni siihen päättämällä, että kun oon tehny treenin, ni voin nyrkkeillä lopuks. Ilman säkkiä sekin on vaan vähän turhauttavaa, kun kyynärpäät ei ihan aina tykkää äkillisistä suoristumisista. On se kiva olla sekundaa.

Käsitreeniä pidän ihan toissijaisena, lähinnä käyn välillä houkuttelemassa verisuonia esiin käsivarsista, ja nehän nousee ihan millon niitä huvittaa. Mun hauikset tuntuu kehittyvän ja pysyvän huomattavina ilman suoranaista treeniäkin, joten motivaatio niitten kannalta on vähän hukassa.

Sellasia treeniajatuksia. Loppujen lopuks oon kuitenkin kovin ilonen siitä, että toi sali on noin lähellä. Saa joskus houkuteltua ittensä sinne. Mutta minne se motivaatio on kadonnu?

perjantai 4. marraskuuta 2011

kesätuoksu vs. syksy

Iski vähän oikosulku, ku siivosin päivällä. Piti pyyhkiä yhen huoneen lattia, ja olin jo varmaan puolessa välissä, ku välähti päähän, että yleensä kai ensin imuroidaan ja sitten pestään. No, onnistu se noinkin päin ilmeisesti.

Oon jo parin viikon ajan käyttäny aina välillä mun kesäistä hajuvettä (Burberry Summer <3), ihan vaan kapinoidakseni syksyä ja pimeyttä vastaan. Ja se tuoksuu ihanalta. Ja nyt ku sitä ei oo käyttäny hetkeen, ni sen haistaa itekin. En ois jotenkin uskonu itestäni, että hurahan johonkin merkkituotteisiin, mutta toi Summer on ihana, ja Burberry Beat on ollu mun lemppari jo kohta pari vuotta.

Ja on se hienoa, että on perjantai-ilta, kello puol kakstoista, ja mä meinaan vaan nukahtaa pystyyn. Huomenna saa nukkua pitkään, ihanaa.

Oon jo varmaan kymmenen vuotta yrittäny löytää ihmistä, joka ymmärtäis, mitä mä tarkotan, ku sanon, että korvat kääntyy kuuntelemaan ääniä. Tuokin toimisto on sillein vähän hankala, että siellä on yleensä hiljasta, mutta välillä takaa kuuluu ääniä - mun korvissa tuntuu samantien, että jokin kääntyy. Siis niinku eläimillä kääntyy korvat, ku ne kuuntelee ääniä ympärillään. Mun korvien sisällä tapahtuu sama juttu. Se tuntuu vähän ... kummalliselta, ehkä jopa inhottavalta, etenkin ku tietää, että ei sitä voi estää mitenkään. Ymmärtäiskö _kukaan_, mistä mä puhun?

Band of Brothersista katsottuna neljä jaksoa kymmenestä. Sen jälkeen pitää varmaan kattoa Pacific. Ja mulla ois vaan hirvee hinku päästä kattomaan Sarah Connor Chroniclesia (jota katoin jakson tai pari ennen ku olin nähny ensimmäistäkään Terminaattoria. Olin näissäkin aika myöhäisherännäinen).

Ja tänään harmitti ekaa kertaa tosissaan, että ei oo telkkaria: Freaks and Geeks alko pyöriä uusintana! Tosin, se tulee joskus puol kolmelta iltapäivällä... Aika mielenkiintonen aika sikäli, että suurin katsojaryhmä todennäkösesti olis sitä ikäluokkaa, joka sitä katto kymmenisen vuotta sitten, ja suurin osa näistä lienee töissä tohon aikaa. Ei mitään hajua, millasta olis kattoa tota sarjaa nyt, mutta aikoinaan se oli ihan mun lemppareita! Tahtoisin hyllyyn, mutta eipä tota oikein missään nettikaupoissakaan ole saatavilla, ainakaan mitenkään järjelliseen hintaan...

torstai 3. marraskuuta 2011

hyvä päivä

Tuntuu vaihteeks siltä, että voisin kirjottaa kirjan meiän tj:n toilailuista. Eilen juteltiin urheilusta, tänään taloudesta. Juristilta on hyvä kysellä sellasia asioita, kuin "mitä tapahtuu, jos maa menee konkurssiin?". (Onneks oon kuunnellu radiota viime aikoina, ni oon selvillä tosta Kreikan kuviosta... oli jopa jotain sanottavaa aiheeseen.) Saatuaan taloudesta tarpeekseen tj lähti hakemaan kahvimaitoa kaupasta ja pari minuuttia myöhemmin soitti nyörästi mut avaamaan oven, ku jätti avaimensa sisään. Iltapäivällä se tuli taas jumittamaan mun huoneen sohvalle, kunnes viimein totesi, että "mun pitäis varmaan päästää sut tekemään töitä. Pitäis soittaa asiakkaille, mutta kun ei huvittais niin yhtään. Tuun sit taas takasin häiritsemään sua, kun kyllästyn". Sellanen työrauha mulla :D

Mutta tänään tuli sit paikalle eräänlainen tekninen tukihenkilö, ja nyt toimii jopa ne vempaimet, joita oon yrittäny viikon saada toimimaan! Tän takia en ees yritä tehä asioita ite... Ja saatoin kuulemma myös tänään ansaita palkkani, jej.

Ja ruokakin oli hyvää. Ja näin kaveria, jota en oo viime vuosien aikana nähny kovin monta kertaa - sain kovinkovinkovin söpön teerasian Kiinasta!

Onhan tää päivä ollu sillein pitkä, ennen kaheksaa lähin kotoa ja tulin takasin viiden jälkeen, ja salille pitäis vielä raahautua. Mutta on ollu hyvä mieli. Sellanen tunne, että asioilla on oikeesti tapana järjestyä.

Ainiin, ja totesin ainakin yhen syyn siihen, että saan polveni aina mustelmille: pyörän polkimet. Au.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

virastopäivä

Eilen oli vähän sellanen päivä... Mulle maanantait on ihan jeespäiviä, tiistait on niitä kamalia. Olin vähän mokaillu työkkärin ja kelan kanssa ja kela sit päätti muistaa mua kirjeellä, että "et saa rahaa". Teki mieli hakata päätä seinään. Ja nyt onkin otsassa mustelma. Tätä kaikkea kivuutta edelsi 9h työpäivä, ei mulle suunniteltu juttu.

Tänään sit oliki jo vähän siedettävämpää, ku otin kaikki asiaan liittyvät paperit mukaan ja menin työkkäriin ja kelaan kysymään, että mitä ny. Työkkärissä oli tosi kiva nainen! Ja kelassakin ihan mukava, ei niin symppis, mutta hoiti asiat kuntoon nopeemmin ja paremmin ku oletin. Jee. Ei tartte enää hakata päätään seinään, eikä ees pöytään.

Sit äiti kutsu kauppaan. Ja seistiin varmaan 20min pelkästään paikallamme jollain käytävällä, ku mulla oli blaablaablaa-hetki ja pakko selittää tää kaikki ja vähän kaikkee muutakin.

Virastotyöaika on muuten oikein kiva, mutta vaikeuttaa asioita runsaasti sillon, ku pitäis käydä jossain virastossa.

tiistai 1. marraskuuta 2011

radio-ongelma

Mulla on kännykän radiossa neljä kanavaa viritettynä, niitten välillä sit vaihtelen aina. Tänään yhessä vaiheessa yheltä kanavalta tuli Jenni Vartiaisen Missä muruseni on (en oikein välitä siitä), toiselta Sak Noelin Loca People (jotain ihan kamalaa), kolmannelta Isäntä vastaan emäntä (ja mähän arvostan radiokisailuja niin paljon) ja siltä neljänneltä Antti Kurhisen haastattelu. Valitse siinä sitten.

Mua yritetään sivistää toisesta maailmansodasta. Alotettiin Band of Brothers, ja ihan muutaman kerran vaan kyselin tyhmiä. Onneks muutaman sotaleffan nähneenä niistä muistakin alkaa ymmärtää vähitellen enemmän.

Oon maailman laiskin laittamaan ruokaa, joten Olli tekee mulle eväät joka päivä <3