maanantai 25. kesäkuuta 2012

tuloksista ja Foam Rollerista

Salilla käyminen on opettanut mulle jotain yllättävää: ihan uudenlaisen aikakäsityksen.

Jos jotain tuloksia saa nostettua (tai ylipäätään aikaan) puolessa vuodessa, se on nopeeta.
Joskus jopa vuoden aikana jonkin asian saavuttaminen tuntuu nopealta.

Oon käyny tuolla salilla enemmän ja vähemmän aktiivisesti kohta puoltoista vuotta, ja tunnen itteni ihan aloittelijaksi.

Sellasta se ilmeisesti sitten on. Hidasta, hidasta. Viimeisen parin kuukauden aikana oon
vihdoin alkanu huomata jotain tuloksia kropassani, siis ihan ulkonäöllisesti. Vihdoin. Kunto on kyllä kasvanut. Tänään tein voimapyörässä ennätykseni, 8+9+10 toistoa. Koitin sitä laitetta ekan kerran jotain kaks ja puol vuotta sitten, sain melkein yhen toiston aikaan, ja vatsalihaksiin sattu kolme päivää. Viimeiseen puoleen vuoteen en oo saanu tehtyä oikeestaan mitään, aina on ollu olkapäät tai selkä jumissa, jolloin kuuluu vaan ruksuntaa selästä ja minä löydän itteni naama maasta mahallani.

Ja aina vaan tunnun tykkäävän eniten mahastani, joten sitä päädyn aina kuvaamaan. J
alat on mitä on, mutta kyllä niissäkin on edistystä tapahtunu, ja ainakin niissä on lihasta.



Voisinpa mainita myös tuosta uusimmasta tulokkaasta. Meille kerääntyy vähitellen kummallisia pikku-urheiluapureita. On nilkkapainot ja voimapyörä. Pari viikkoa sitten raahasin kotiin Foam Rollerin.

Tollanen yksinkertanen vaarattoman näköinen pötikkä. Todellisuudessa hullu kidu
tuslaite! Rolleri lattialle, ite siihen päälle ja eikun rullaamaan. Löytyy kuulkaas sellasia jumeja jaloista ja selästä, että ei uskoiskaan. Etureisiä en vieläkään oo saanu kunnolla käsiteltyä, ku sattuu vaan niin pahasti. Googlettakaa ja tutustukaa tarkemmin, jos lihashuolto kiinnostaa. Olli hurahti täysin, mä oon yhä siinä "sattuu, sattuu!"-vaiheessa.

Ps. loppukevennykseksi laskiaispulla muutaman viikon takaa. Nää pullat oli reilusti mun nyrkkiä isompia, ja namnam.

torstai 21. kesäkuuta 2012

leffaspurtti

Saa niitä leffojakin joskus katottua yhä.

Scott Pilgrim vs. the World. Pisti naurattamaan. Siinä teille sarjakuvaelokuva, jos sellasta ikinä on tehty :D Michael Cera on jotenkin niin symppis jätkä, näyttää niin antisankarilta kuin voi olla, ja on sen perusteella onnistunut tekemään itelleen ihan hyvää uraa.

Melancholia. Taidepätkä Tanskasta. Oonko paha ihminen, jos sanon, että mulle tuli mieleen 2001: A Space Odyssey? No, en kai, kai jokaiselle saa tulla mieleen ihan mitä vaan tulee. Taistelin taas kerran itteni kanssa siitä, tykkäänkö Kirsten Dunstista vai voinko ees sietää sitä. En päätynyt mihinkään lopputulokseen, vieläkään. Viimenen minuutti ihan uskomattoman vaikuttavaa kuvaa, tai ei se vaikuttavin osuus tainnu lopulta kestää ku ihan muutaman sekunnin.

Singing in the rain. 20-luvun Hollywoodiin. Jännä kattoa näitä 50-luvulla tehtyjä elokuvia, kun kuvaus ja tarinankerronta kokonaisuudessaan on niiiiin erilaista kuin nykyään.

Absolute Beginners. Taas alko soida se biisi päässä. 80-luvulla tehty leffa, joka sijoittuu 50-luvun lopun Lontooseen. Kummallista. David Bowie on ehkä maailman karismaattisin mies, mutta muuten meinas vähän keskittyminen kärsiä tän kanssa (aiemmin olin kattonu jo Melancholian ja Singing in the rainin, joten sikäli ehkä ihan ymmärrettävää).

Strangers on a Train. Joka kerta, kun luen tän nimen, alkaa päässä soida The Doorsin Riders in the storm. Ja sit se ei lähe vaan niin millään... Noh, anyway. Hitchcockia. Kyllä se mies tarinankerronnan ja henkilökuvauksen osasi. Mua alko ihan tosissaan kammottaa lähellä loppua, vaikka lähtökohtaisesti koko leffan ei ees pitäis olla niin kamalan pelottava. Riders in the storm... argh!

Dark Shadows. Onneks Johnny Depp pelastaa niin paljon, vähän petyin tähän nimittäin muuten. Hieman turhan säpäleistä. Liikaa tapahtumia piti tunkea liian lyhyeen aikaan, minkä takia henkilöhahmot sitten jäivätkin kovin kovin ohuiksi. Mietin melkein koko leffan ajan, että kuinkahan paljon Michelle Pfeifferin rooli Stardustissa vaikutti tähän castaukseen. Ja Tim Burton oli taas halunnut kovin monta ittensä näköistä hahmoa esille :D

Gladiaattori. Suurin ongelma taitaa olla siinä, että en mä vaan osaa pitää Russell Crowesta. Suurimman osan leffasta mietin Spartacusta, ja naureskelin itekseni, kun ihan samaa tarinaa vähän muunnelluilla motiiveilla näissä kerrotaan. Spartacus pitäis leffanakin kattoa joskus, niin kuin niin moni muukin leffa.

--
Siinähän niitä taas olikin. Vähän väliä tuijotan tota leffahyllyä ja mietin, että jotain pitäis kattoa, mut kun on vaan niin paljon helpompaa pistää Frendit pyörimään, kun jakso ei kestä kuin parikytä minuuttia. Niitä toki pystyykin sit kattomaan helposti vähintään neljä, mutta silti. Haikailen taas myös vähän Dollhousen perään, eiköhän se tässä kesän aikana tuu katottua. Tällä kertaa ei enää tartte yllättyä jokaisesta juonenkäänteestä, vaan voi koittaa vaikka ettiä vihjeitä niihin, jos vaan muistais, mitä tulee tapahtumaan.

Yks työtodistus taas plakkarissa (on se vaan niin hienoa kirjottaa oma työtodistuksensa) ja saa nukkua arkipäivinä vähän pitempään. Mulle tulee ikävä mun työpuhelintani! Siihen ehti niin tottua.

--
Vasemmasta jalasta alko penikka vihotella. Viime viikolla kävin yks päivä reippaalla lenkillä, seuraavana juoksin alkulämmöksi salilla kolme tonnia ja vielä sitä seuraavana päivänä lähettiin mukamas palauttavalle lenkille. Viimesen lenkin jälkeen saikin sit pidätellä itkua, kun sattu niin paljon. Eheh, tosi kiva. Meinaa vähän motivaatio laskea, kun ei pysty juoksemaan, vaikka se on niin kivaa! Osaks sillä uholla sit teinkin prässissä 100kg kelkassa yhteensä 110 toistoa. Vähän tuntuu jaloissa.

Ja eikun juhannuksen viettoon. Ei ole maaseudun rauhaa luvassa, ohjelmassa Lahti. Eipä musta hirveesti maaseudulle oliskaan.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

lähinnä hyvästä treeniviikosta

Joskus tekisi mieli kertoa niistä hetkistä, jolloin ei vain jaksa ja elämä on ylitsepääsemätöntä. Niistä hetkistä, jolloin tapahtuu jotain niin uskomattoman kamalaa, että tietää, että pitäisi olla tukena ja lohduttaa; mutta ei vain osaa, koska ei edes tahdo ajatella koko asiaa, ja jää vain sulkeutumaan omaan pieneen elämäänsä. Niistä hetkistä, kun kertoo puolitutulle, että oli vain aika rankka työviikko eikä saanut nukuttua kovin hyvin, vaikka todellisuudessa se väsymys on jossain ihan muualla. Niistä ajoista, jolloin toivoo voivansa herätä vuoden päästä, että ei tarvitsisi ajatella ja elää tätä hetkeä, ehkä myöhemmin on paremmin.

Mutta yritän pitää tämän blogin positiivisempana ja hehkuttaan mieluummin parasta treeniviikkoa piiiiitkään aikaan. Maanantaina mave 45kg, 104 toistoa, ja vähän muutakin selälle ja vatsalle. Keskiviikkona rinta ja kädet, mm. vinopenkki 12,5kg per käsi, ojentajat 15kg niskan takana ja haiukset 8kg per käsi. Torstaina 14,3km/75min, eli pisin lenkki ikinä (ja se ohitse rullahiihtänyt mies, joka huikkasi, että
"sulla on pakko olla auto jossain piilossa! Ei muuten voi mennä noin nopeesti, hyvä kun suksillakaan pysyy perässä"). Tänään prässissä lämmittelyksi 70kgx15, sitten 100kgx17+23+20, askelkyykky pyramiditreenillä (molemmissa käsissä roikkumassa 12,5 kg-> 15kg -> 17,5 -> 15kg -> 12,5kg) ja pystypunnerrus hetkellisesti 12,5kg painoilla.

Nyt on rinta ja kädet jumissa, ja jalat ja olkapäät voimattomana. Jännä, miten hyvän olon itelleen voi saada sillä, että oikeestaan tuntuu tosi pahalta :D