tiistai 24. heinäkuuta 2012

maailmankirjat sekasin

"SINÄ ? AUTOKOULUSSA? MITÄ?
EN kyllä uskalla tulla sun kyytiin.
Sä oot ehkä viimenen ihminen jonka nään ajavan autoa."

Kiitti luottamuksesta, kaveri <3

Ei tästä tosin voi loukkaantua, ku ite ajattelee ihan samaa.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

ajatus

"...mut kuka minä oon tuomitsemaan?"
 "Minä ainakin oon hyvä tuomitsemaan!"

Kaverit <3

Mä en todellakaan oo maailman mukavin ihminen. Mut sen takia on kaverit, ystävät, että ne tykkää mun seurasta juuri tällaisenaan. Ja mahdollisesti juuri sen takia, että aina ei tartte olla niin kiltti. Joskus on ihan kohdallaan arvostella muiden vaatetusta ja olemusta.

Join kaksi lonkeroa ja oon hiprakassa. On se hienoa olla viikonloppu yksin kotona.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

kaksi hetkeä

Kirjoita työhakemusta pitkään ja hartaasti. Oikolue kerta toisensa jälkeen ja totea, että ei se siitä enää paremmaksi muutu. Lähetä. Minuutti lähettämisen jälkeen tajua, että olis ne suosittelijatkin varmaan voinu laittaa siihen hakemukseen...

--
Mitä sitä tekikään ennen Googlea? Aamulla mulla soi päässä biisi, hyvin tehokkaasti alkusoitto, riffi ja melodia, mutta sanoista sain kiinni vain "oh no, not me". Heitin noi sanat Googleen. Se anto mulle oikean biisin.

äärirajoilla

Olin jo hyvää vauhtia lähössä salille (jonkinlainen motivaatio on muuten löytynyt, nykyään jatkuvasti harvemmin laistan ihan vaan laiskuuttani). Välähti viime metreillä, että jos päähän sattuu, kun toisella silmällä kattoo liian sivulle, tai jos siihen silmään koskee, niin ehkä ei kannata lähteä leikkimään painojen kanssa. Jos siis vaikka saisin kirjotettua tekstin, jota tässä muutaman päivän oon mielessäni hahmotellut.

Äärirajoilla. Citius, altius, fortius. Viime viikon aikana oon alkanu ymmärtää, että teen parhaani toteuttaakseni tätä treenatessa. Vaikka kuinka pitkään oon pitäny itteäni valehtelematta tosi laiskana kuntoilijana. En mä käy salilla neljää kertaa viikossa enkä todellakaan lenkillä vähintään joka toinen päivä. Viime viikon viis treenikertaa tais olla henkilökohtainen ennätys. Pyrin saleilemaan kolmesti viikossa, mutta etenkin töissä käydessä se jäi viikko toisensa jälkeen max kahteen kertaan. Lenkille en pääse ees joka viikko, joten on ihan käsittämätöntä lukea, miten joku käy lähes joka aamu lenkillä, ja ehkä illalla vielä toisen kerran.

Miksi mä sitten pysyn hoikkana ja melko timmissäkin kunnossa? Ehkä timmimmässä kuin jotkut näistä joka päivä urheilevista? Lihastakin löytyy, vaikka naisten ei "pitäisi pelätä lihasten kasvua, näkyviä lihaksia ei helpolla tule". No, niin no, enhän mä mikään muskelimimmi ole, mutta kyllä näkyy olkapäistäkin lihaksia vähän jännittämällä, jaloista, käsistä, mahasta (ja ehkä selästä) nyt puhumattakaan.

Vitsi taitaakin mun tapauksessa olla siinä asenteessa, että jos jotain tehdään, niin tehdään se sitten kunnolla. Mä en lähde viiden kilometrin lenkille, paitsi joskus alkulämmittelynä juoksumatolla (joo, en tosin tee sitä enää, kun salikengät lenkkareina tais ton penikan kipeyttää...). Kuuden kilometrinkin lenkki tuntuu hassun lyhyeltä, ja alle puolesta tunnista nyt ei kannata puhuakaan. Myöskään kävely ei ole lenkkeilyä, se on kävelyä. Ei kai tällä ajattelutavalla siis oikeasti kykene käymään lenkillä kahdesti päivässä? (toim. huom. tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että en arvosta teitä, jotka käytte kävelemässä ja hölkkäätte lyhempiä matkoja. Päinvastoin, kukaan ei oo teidän saavutuksistanne iloisempi ja ylpeämpi kuin minä.)

Salilla taas... no. Miksi raahautua sinne asti, jos aikoo ainoastaan kävellä rauhassa juoksumatolla, nitkuttaa reisilähennyskoneessa ja nostaa reisiprässissä viiden kilon painoja? Sen takia, että sitten voi sanoa käyvänsä salilla ja näin olla muiden (ja ehkä omissakin) silmissä reipas ja tosi urheilullinen? Salilla ei kuulu näyttää söpöltä. Hienoin tunne on se, kun hiusten latvoista tippuu hikeä. Itsensä kuuluu haastaa. Todellinen kipu ja niveliin sattuminen on asia erikseen, mutta lihakset vaan tykkää siitä, että niitä vähän kidutetaan. 

Vielä muutama kuukausi sitten pidin kyykkäystä ihan kamalan tylsänä puuhana. Tajusin kerran puoliksi vahingossa, että ongelma tais olla liian pienissä painoissa. Vähän lisää rautaa tankoon, niin johan muuttu homma huomattavasti mielenkiintoisemmaksi. Eli haastetta peliin, niin motivaationpoikanenkin löyty.

Viime viikolla sain jalkapäivänä keräsin kyykätessä niskaan painoa 40kg ja huomasin pystyväni tekemään 25 toistoa. Tästä innostuneena sain päähänpiston: jos sitä tekis koko ajan vain isommilla painoilla ja vähentäis toistoja? Seuraavaksi siis 45kg ja tavoitteena 20 toistoa. Sitten 50kg ja 15 toistoa. 55kg ja tavoitteena 10 toistoa. Ja lopulta niskaan 60kg ja "jos sitä muutaman kyykyn sais tehtyä, 5 olis tavoitteena". Lähes joka painomäärällä taisin ylittää tavoitteena, isoimmillakin painoilla sain 10 toistoa, jos en enemmänkin. Huh. Siinä vaiheessa tunsin olleeni melko äärirajoilla. Reisiprässiin taas toissaviikolla tungin kelkkaan 140kg. Siinä sai jo ähistä ihan kunnolla, ja jännittävin vaihe on sarjan loputtua, kun joutuu tosissaan miettimään, että pääseekö enää ylös.

Samanlaisen painojen nosto -> toistojen pudotus -treenin tein pari päivää sitten myös maastavetojen kanssa. 45kgx20 -> 50kgx15 -> 55kgx10 -> 60kgx7. Ei niin kovin naisellinen olo siinä vääntäessä, mutta voi hyvä ihme, kun se on tehokasta. Selkä lievästi sanottuna jumissa. Samalla salikerralla sain lisäksi olkapäät niin kipeiksi, että eilen teki tiukkaa saada vesilasi nostettua pöydältä. Se nyt tosin ei ollut enää niin kovin kivaa.

Myös käsivarret on nykyään omassa treenissään äärirajoilla. Hauiskäännöt 8kg ja ojentajat (molemmat kädet yhdessä) 15kg. Viimeiset toistot tekee molemmissa niiin tiukkaa, että ojentajien kanssa oon pyytäny Ollin tulemaan viimeisessä sarjassa varmistamaan: en halua pamauttaa sitä rautamäärää yhtäkkiä pääni päälle, jos voimat loppuu, enkä myöskään jäädä jumiin muuten vaan, kun kädet ei vaan jaksa enää mitään. Sellaiseen piippuun itteni vedän tällä, että kädet ei vaan enää suoristu, kun ovat sen verran pumpissa. Rintatreenin jälkeen en oo enää aikoihin saanu kyynärpäitä yhteen (suosittelen muuten testaamaan tätä hommaa: jos rintalihakset on tarpeeks piipussa, niin kyynärpäiden väliin saattaa jäädä jopa kymmenen senttiä. Siinä tuntee ittensä niin naurettavaks, että se on jo hauskaa).

Äärirajoilla käytiin myös hiekkakentällä spurttaillessa. Kenttä päästä päähän milloin niin nopeasti, kuin jaloista lähtee, milloin loikilla, milloin askelkyykyillä. Välillä kenttää ympäri, puolet rauhassa hölkäten, puolet täyttä vauhtia. Seuraavat päivät oli (loogisesti) vatsalihakset sellaisessa jumissa, että ei kyllä hetkeen oo ollu.

Ei se määrä vaan se laatu. No pain, no gain. Näitähän löytyy. Kai niissä sitten on perääkin. Ainakin yritän niin itelleni selittää, ja antaa samalla itelleni anteeksi niinä päivinä, kun ei todellakaan huvita nousta sohvalta. Kyllä minä oon sen levonkin joskus ansainnut.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

vähemmän hienoa

Ehehe, rappukäytävässä huutaa palohälytin patterin loppumista (taas, tällä kertaa meidän yläkerrassa), soitin kiinteistönhuoltoon asiasta. "Se menee kyllä maanantaille, tuun sitten vaihtamaan sen." Oivoi, kun ton kerran kuuli, niin nyt en voi kuunnella mitään muuta... Onneks ei kuitenkaan oo oven takana suoraan, niin ei kuulu kuin olkkariin ja vain sillon, kun ei ole musiikkia. Silti. Argh.

Eilen käytiin - loistava päähänpisto, ei voi muuta sanoa - lähimmällä hiekkakentällä juoksemassa spurtteja ja loikkimassa. Ja kaikkee sellasta kivaa. Jo illalla oli jalat jumissa ja nyt on kyljetkin niin jökissä, että... Kylkiluut kosketusarat.

Aamulla meinas vähän kierroksia nostaa, kun olin saanu työkkäristä kaksi kirjettä. Molemmat työvoimapoliittisia lausuntoja, toinen kertoi, että ei esteitä maksuille ja toinen, että ei oikeutta maksuun. Samana päivänä kirjattu, saman ihmisen nimi molemmissa alla. Eiku vaan työkkäriin ja kyselemään, että mitähän nää nyt tarkottaa. Väärinkäsityksiä ja byrokratiaa vaan. Vähän säikäytti.

Että sellasia tänään. Onhan nyt sentään jo iltapäivä.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Nukkekodista Peter Paniin

Ajatuksena lapsekasta. Todellisuudessa... ei niinkään.

Katottiin toista kertaa läpi Dollhouse. Joss Whedonin luomus muutaman vuoden takaa, joten kellekään ei varmaan tuu enää yllätyksenä, että mulle jotain hyvin mieleistä. Molemmilla kerroilla ollaan vietetty sarjan parissa kolme päivää. Eipä sillä kestoakaan tosin ole kuin 26 jaksoa kokonaisuudessaan. Paha on kertoa mitään sen enempää spoilaamatta, mutta enpä oo ennen tavannu sarjaa, joka pystyy jokaisella juonenkäänteellään yllättämään. Yllättämään ihan totaalisesti.
He's not kidding! We're not bluffing! I'm bluffing. But the rest of us, we mean business!
Alpha <3

Ei siitä pääse yli, että Tim Burtonin paikka mun lempiohjaajana on jyrätty. Tosin, taisipa Christopher Nolan siellä portilla kolkutella jo aikoja sitten (suosittelen tsekkaamaan etenkin miehen ensimmäisen tuotoksen, Following). Mutta, no Joss on Joss, on sen mun Buffy-hullaantuminen jo tainnut todistaa.

--
Otsikon jatkoon viitaten, tänään katselin vuonna 2003 valmistuneen version Peter Panista. Hurmasi ja pisti pohtimaan. Kuka oli Peter Pan ja mikä on Mikämikämaa? Pitäiskö jotain päätellä siitä, e
ttä Mr. Darling ja Kapteeni Koukku on saman näyttelijän esittämät? Kenen mielikuvituksessa ollaan ja mitä ihmettä se edustaa? En muista Disneyn version Peter Pania kovinkaan tarkkaan (oikeestaan en siitä juuri mitään), mutta kirjana oon sadun lukenu kerran jos toisenkin. Peter on vaan niin... järjetön hahmo. "Ei halua kasvaa aikuiseksi" ei selitä kaikkea, kun tyyppi vaikuttaa kerran jos toisenkin olevan kuin vahvan aivotärähdyksen jäljiltä. Ei riitä mun tulkintataitoni tähän satuun.

--
Leffoihin pääsin muutenkin taas välillä kiinni. Yhtenä iltana katselin ensin Inceptionin (oon sitä mieltä, että Cobb ei nuku tai kuole lopussa, vaan se on ihan todellisuutta) ja jatkoin siitä Pariisin varpusella. Inceptionissa esiintyy Marion Cotillard ja "herätysbiisinä" soi Edith Piafin Je ne regrette rien. Pariisin varpusessa Marion esittää Edith Piafia, mikä kieltämättä oli osasyynä leffavalinnalle. Aikamoisen esityksen muuten antaakin, vah
va ja tunnistettava meikki varmasti vaikutti myös, mutta suurimman osan ajasta ruudulla tosiaan näkyi Edith Piaf eikä vain näyttelijä. Liian monta leffaa katsoneena kun kääntyy välillä katsomaan tosi teknisesti, ihmettelemään näyttelijäntyötä, ohjausta, leikkausta, juonikuvioita, ja unohtaa keskittyä vaan siihen itse asiaan.

Romantiikkaa viime päiviin ovat tarjonneet vuoden 2005 Ylpeys ja ennakkoluulo (koska Jane Austenin tarinat nyt vaan on niin ihania) ja The Notebook (varmasti yks maailman romanttisimmista elokuvista). Ja ehkä myös nuo olkkarin pöytää koristavat ruusut, jotka ottivat ja aukesivat mielettömän kauniiksi heti, kun sain ne maljakkoon. Kyllä kukat vaan voi saada ihmisen iloiseksi silloinkin, kun takana on kaksi ihan järjettömän huonosti nukuttua yötä.

--
Ja vielä pakko mainita pari saavutusta, jos ei muuten, niin itselleni muistutukseksi. 60kg raja meni viikon aikana rikki sekä maastavedossa että kyykyissä. Prässissä kelkkaan nousi 140kg. Tosin, saman viikon aikana myös löin naamani dippitelineeseen (poskeen sattuu yhä, mutta mitään jälkeä ei tullu, kummaa) ja pudotin 15kg rautaa päälleni, kun penkkipunnerrus vapailla painoilla ei mennytkään niin hienosti (siitäkään ei tullu jälkeä, mitähän...). Että se siitä onnistumisesta sitten.