tapaus vasen sääri

Oon huomannu kerta toisensa jälkeen, että en saa salilla mistään samanlaisia kiksejä kuin juoksusta. Kun alkulämmöksi ottaa kunnon vauhdin juoksumatolla, kulkee kaikki muukin vähän paremmin.

Viime keväänä alotin cooper-leikittelyn juoksumatolla. Parhaimmillaan pääsin siinä 12 minuutin aikana 3km. Välillä juoksin myös 5km matkaa, välillä jotain ihan muuta, pidempää tosin en ikinä. Lumien sulettua ja ilman lämmettyä päästiin taas kipittelemään myös järveä ympäri. Vauhti tai matkat ei ikinä päätä huimanneet, vaikka jossain takaraivossa häämötteli (ja kummittelee edelleen) ajatus puolimaratonista. Pisimmillään juoksin vajaa 15km, ja voi että sitä oloa sen jälkeen.

Tuon pitkän lenkin jälkeen ei kuitenkaan kulunut monta päivää, kun lenkkeily jäi kokonaan. Lenkiltä palatessa vasenta säärtä vihloi niin älyttömästi, että hyvä kun sain kengän pois jalasta, ja senkin jälkeen teki tosissaan mieli itkeä. Järjetön kipu. Juoksut, hypyt, kaikki äkillinen ihan poissuljettuna. Penikka kai siinä meni, ainakin kaikki oireet osui kohdalleen.

Lepuuttelin jalkoja loppukesän, ja syksyllä kävelin urheilukauppaan ja pyysin myymään mulle salille kengät, joilla voin juosta matolla. Säärikipua edeltävän puoli vuotta kun olin juoksennellut salilla (välillä suhteellisen paljonkin) melko vanhoilla, ei niin kovin hyvillä salikengillä. Ei ihan juoksuun ihanteelliset. Ostin sit ihan kunnon lenkkarit. Huvittavaltahan niissä vähän tuntuu tuolla tallustella muuten kuin juoksumatolla, mutta kyllä mä sen huvittavuuden oon kestäny. Juoksu sentään tuntui taas hyvältä.

Vielä tällä viikolla ehdin kaverille riemuita ääneen, että onpa kiva, kun pystyy taas ja yhä juoksemaan. Muutaman kerran kun olin ehtinyt juosta sen 5km, jonka pystyy matolla kivasti matkakseen asettamaan (toisella kerralla hippusen alle 24 minuutin, mikä riemu!). Ja sitten. Tiistaina kipitin 2km niin kovaa kuin jaloista lähti, nousin pois matolta ja siinähän se taas oli. Kipu vasemmassa sääressä.

Ette ees usko, kuinka paljon voi ottaa päähän. Innostuin ilmeisesti taas liikaa, liian nopeasti, liian paljon, liian usein. Ainut ilo on siinä, että todellisen lenkkikauden alkuun on vielä aikaa - mä en juokse pakkasessa, liukkaassa tai lumessa, keuhkot ei kestä kylmää niin yhtään. Nyt vain mattolenkit jäihin, venyttelyä, foamrollausta, hierontaa. Ja sormet ristissä sen puolesta, että tuo nyt taas toipuisi. Kyllä mä vielä joskus sen puolimaratonin haluaisin juosta.

fanityttöfiiliksissä

Vuonna 2001 hurahdin pahan kerran. Radiossa alkoi pyöriä iki-ihana Wherever You Will Go ja The Calling nousi mun tietoisuuteen. Muistan juosseeni joskus ruokapöydästä radion ääreen, kun jossain takaraivossa ja puolikkaalla korvalla kuulin, että nyt se soi.

Sama biisi soi myös Coyote Uglyssa, ihan The Callingin esittämänä (ne on baarissa esiintymässä). Voin kertoa katsoneeni sen kohtauksen aika monta kertaa. Vuosien myöhemmin bändiä kuuli Daredevilissä, kun soundtrackilla ihastutti For You. Ei erityisen hyvä leffa, mutta voi hyvä ihme sitä soundtrackia. Ei pelkästään ton takia, vaan kokonaisuudessaan täynnä loistavia biisejä.

Camino Palmero iski ja kovaa. Osasin koko levyn ulkoa suurin piirtein takaperinkin. Pystyin kuuntelemaan sitä milloin tahansa, ihan vain pään jukeboksin avulla. Could It Be Any Harder, Adrienne, Things Don't Always Turn That Way, ikirakkaus Stigmatized, ah. Hyviä ne kaikki oli, ei siitä pääse mihinkään.

2003 Brasilian reissulla jostain tipahti soittolistalle Lost. Kuuntelin sitä kymmeniä kertoja putkeen ja leijuin jossain pilvissä. Kotiin tultua olinkin melko vieroitusoireissa lähemmäs kymmenen vuotta, kun ei sitä biisiä löytynytkään mistään. Kunnes lopulta youtube armahti mut:

Luonnollisesti mun oli saatava myös The Callingin toinen levy, Two. Hyvä sekin on, mutta ei ehkä iskenyt enää ihan samalla tavalla. Paitsi Anything. Ja se Alex Bandin ääni. Ei mahdoton.

Jossain välissä onnistuin jopa elämään vuoden jos toisenkin kuten normaalit ihmiset ei yhtä bändiä tai laulajaa tartte kuunnella joka välissä. Sitten - en tiedä mistä - youtubessa alkoi silmille hyppiä Alex Bandin soolotuotantoa. Voi. Hyvä. Luoja. On siinä miehellä ääni.

Ja niin. Tässä sitä ollaan. Pistin puoli tuntia sitten allaolevan videon pyörimään, ja tuli ihan valehtelematta kuuma, hiki, kylmät väreet, kaikki mahdollinen yhtä aikaa. Ei luoja. En edes viitti kattoa näitä videoita, kuuntelen vaan, kun on miehellä niin kovin nätti naamakin. Ei kestä, jos tulis vielä enemmän kuuma :D

Jätän fanityttöilyni ihan hyvillä mielin kuitenkin ihan tällaseen pienimuotoiseen hehkutukseen ja suurimuotoiseen kuunteluun. Lueskelin nimittäin aikani kuluksi Alex Bandin facebook-sivua (...) ja melkoinen myötähäpeä nousi siellä suuremman luokan "Oh my love, say you love me too, are you still married?" -fanittajia kohtaan. Mä hurahdan silloin tällöin, milloin mihinkin (Oz Buffy the Vampire Slayerissa nostattaa yhä suuria tunteita), mutta yritän sentään pitää nää fan girl crushini ihan - jos en vain omassa päässäni, niin sentään pienessä piirissä :D

keittiössä hääräystä vuoden ympäri

Tästä se taas alkaa: vuoden ensimmäiset juhlapyhät (ja muut juhlat) ja niihin liittyvät leivonnaiset ja ruoanlaitot.

Runebergin päivä - runebergintortut
Laskiainen - laskiaispullat
Pääsiäinen - pasha
Vappu - munkit (ja sima)
Sitten taidetaankin päästä helpolla seuraavan puolen vuoden ajan, kunnes
Joulu - piparit, laatikot ja mitähän ihmettä millonkin

Unohdinko jotain olennaista? Onhan noita juhlia ja niihin enemmän ja vähemmän liittyviä ruokia (esim. juhannus ja mansikkakakku), mutta niistä ei koskaan oo tullu mulle sellasta tapaa. Jätin mainitsematta myös sellaiset ruoat, joita ehkä "pitää syödä" (pääsiäinen - mämmi), mutta joita en luojan kiitos oo päättäny tehä ite.

Jos vaikka ottaisin tästä haasteen itelleni. Kun nää kuitenkin joka vuosi teen, niin tänä vuonna myös teen jokaisesta postauksen, vaikka ihan ohjeen kanssa (vaikka ne ohjeet taitaa käyttöä varten myöhässä sit tullakin, mut aina on tulevat vuodet, enkä ehkä itekään sit joka vuosi päädy ihmettelemään, että milläs ohjeella tää tehtiinkään).

Ja kyllä, ihminen tuntee ittensä tyhmäksi vääntäessään millon mitäkin kasaan keittiössä, mutta en ikinä koskaan missään oo syöny niin hyvää pashaa kuin itse tekemäni. Runebergintortuistakin saan melkein syötäviä.

Ensimmäinen postaus aiheeseen liittyen pitäisi olla luvassa noin viikon päästä, kun teen runebergintortut ja laskiaispullat yhdellä kertaa. Jepjep... 

itsensä hyväksymisestä

Kirkkaasti on jäänyt mieleen kaveri, jolta kysyttiin, että onko siinä mitään, mikä ei ole täydellistä. Vastaus alkoi sanoilla "no mun toisen pikkuvarpaan kynsi...".

Yksi kaveri harkitsi bileiden pitämistä, kun vaaka ensimmäisen kerran näytti yli 50kg. Toinen - noin pikkulinnun kokoinen - näkee itsellään paksut käsivarret, ja kolmas - lankaakin laihempi - haluaa kyllä yläkroppaan lihaksia, mutta samalla pyrkii polttamaan rasvaa jaloistaan. Paha polttaa, kun kenenkään mun silmiin sitä ei ole.

Eräs kaveri pudotti terveellisin keinoin painostaan 15kg, näyttää paremmalta kuin koskaan ja iloitsee, kun vaatteiden ostaminen on taas kivaa. Toinen arvioi mun lantioni kapeaksi ja omansa leveäksi - mun mielestä me ollaan hyvinkin samankokoisia. Muutaman muun taas en ole koskaan kuullut kommentoivan painoaan tai ulkonäköään millään tavalla.

Ja sitten, kun on aikansa miettinyt muiden suhtautumista ulkonäköönsä, on varmaan aika katsoa peiliin, eli pinnallista ja itsekeskeistä höpinää tästä eteenpäin. Omaa itteäni oon miettiny ja analysoinut ehkä vähän liikaakin - toisaalta se analysointi on auttanut mua hyväksymään itsessäni ne asiat, joita en voi muuttaa ja kannustanut kehittämään niitä, joita pystyn. Ja myös olemaan tyytyväinen niihin piirteisiin, joihin voin olla tyytyväinen, joista voin olla jopa iloinen.

Oon ymmärtänyt hakattuani päätäni seinään lähes kymmenen vuotta että mulla todellisuudessa ei ole leveä lantio, oon vaan rakenteeltani yläkropasta vielä kapeampi, joten se kontrasti sai aikaan millon minkäkinlaisia kuvia mun peilissäni. Tämän jälkeen oon tehnyt työtä käsittääkseni, että mun jalkani ei ole mitenkään erityisen paksut, sen lantion takia ne vaan sattuu olemaan suhteellisen lähellä toisiaan. Pienipovinen oon aina ollu ja tuun aina olemaan, ja siitä en oo ees ottanu minkäänlaista stressiä vuosiin. Mut nyt vaan on rakennettu sellaseen malliin. Näihin asioihin en voi vaikuttaa, joten antaa niitten olla, etitään niistä parhaat puolet, ja kehitetään jotain muuta.

Jo ala-asteella kriiseilin käsivarsistani, kun ne oli niin ohuet, olkapäissä taas oli liikaa luuta vielä muutama vuosi sittenkin. Nää oli ihan puhtaasti salitreenillä ratkastavissa. Hartioiden ympärysmittaan oon saanu ainakin 10cm lisää, varmaan enemmänkin, ihan vaan lihasta. Jalat vaikka ne nyt niin kamalan paksut ei ookaan ei oo myöskään siitä ohuimmasta päästä. Mut lihasta niissä aina on ollu, ja nyt vielä enemmän. Jos niistä ei pieniä saa, niin tehdään sitten vahvat.

Aina pitää löytää myös jotain positiivista, jotain sellasta, mihin voi turvautua myös niinä huonoina päivinä, kun peilikuva nyt vaan ei miellytä, kun aina ei jaksa hyväksyä itessään niitä asioita, joita ei pidä, vaikka miten yrittää. Mulla on aina ollut litteä maha, kapea vyötärö ja hyvännäköset sääret. Keskityn sitten niihin, jos kaikki muu mättää.

Ja kun on vuosia tehnyt töitä, että hyväksyy ittensä peiliin kattoessaan, on jännä huomata, että ei näytäkään enää samalta kuin valokuvissa pari vuotta sitten. On se muutos vaan hidasta.

Ja kaiken tämän ulkonäköhöpinän jälkeen pitänee sanoa, että melkein enemmän töitä oon saanu tehdä siinä, että oon hyväksynyt joitain luonteenpiirteitäni. Tähän on auttanut hirveästi, kun oon lukenut millon mistäkin; Intovertin ja ekstrovertin käsitteistä - oon niin introvertti kuin ihminen voi olla, mun on pakko saada latautua hiljaisuudessa, muuten alkaa päässä poksua; Oppimistavoista - mietin pitkään, miksi mä muistan ihan ihmeellisiä asioita ja ärsyynnyn jännistä jutuista, kunnes tajusin olevani auditiivinen ihminen, vaikuttaa yllättävän moneen asiaan; Kasvosokeudesta - en oo ainut, joka ei vaan kykene muistamaan ihmisten kasvoja; Ja vähän naurettavaa kyllä horoskoopeista - joskus vuosia sitten totesin olevani äärimmäisen tyypillinen kauris, lämpenen tosi hitaasti uusille ihmisille, mutta tutustumisen jälkeen yhtään kaveria ei jätetä.

Nääkin kaikki on ihan ok. Tällanen mä olen, en pysty olemaan sen luovempi, sosiaalisempi tai spontaanimpi ihminen kuin olen. Eli terve, 26 vuotta ja alan vähitellen hyväksyä itteni sellasena kuin oon. Ehkä tässä seuraavan kymmenen vuoden aikana sit vaikka löytäis paikkansa maailmassa. Ehkä. Tämä kaikki teksti on hyvinä päivinä toteutuvaa hyväksyntää. Huonompina päivinä pitää lähteä ihan pohjalta muistuttamaan itselleen nämä asiat. Pontti katos taas jossain välissä. Kuhan höpötän, lämpimikseni jos ei muuta.

Glee, kolmas kausi

Voisinpa sanoa, että vihdoin! Sanon sen tosin runsas viikko myöhässä, mutta silti. Tähän mennessä oon ehtiny sisäistämään ja pohtimaan sen verran, että voin nyt antaa hyvinkin syväluotaavan analyysin. Yeah right.

Gleen kolmoskausi napsahti postiluukusta lattialle vihdoin viime viikon keskiviikkona. Tähän mennessä oon kattonu sen kahdesti läpi. Hups. Mutku eka katselukerta (runsaan vuorokauden aikana, kun välillä piti nukkuakin) meni "nälkään". Tuntu, etten saanu siitä irti niin paljon, ku oisin voinu saada. Ja toisella kerralla sitten osasin sit keskittyä enemmän, eri juttuihin, ja tosiaan sain enemmän irti. Ja ah.

Kolmoskaudella käydään käsiksi paljon rankempiin ja synkempiin aiheisiin kuin kahdella ekalla. Välillä tosi synkkiin. Ihan kaikista - tai lähinnä yhdestä - juonenkäänteistä en tykänny, toisia - taas lähinnä yhtä - en ihan käsittäny. Useampi hahmo sai omia juonia, puheenvuoroja ja ennen kaikkea lauluvuoroja. Siitä tykkäsin. Itkin ehkä ihan liian monta kertaa, enkä tajua sitä ehkä itekään. En tajua myöskään sitä, miten voi hurahtaa näin pahasti, tosin, ainahan mä olen ollut kova hurahtamaan.

Jos sitä taas ranskalaisilla viivoilla. Plussia, miinuksia ja ihan vaan huomioita.

• Santana ja Brittany, kovin suloiset. Santana on muutenkin vähemmän rasittava ja Brit yhtä ihana ku ennenkin
• Finn - eihän se vieläkään tanssia osaa, eikä oo kummonen laulaja, mutta nyt vähän vähemmän paska jätkä
• Quinn, ihana sekopää, vielä järjettömämpi kuin aikasemmin, ja sen takia just paras
• Puckille heitettiin tällä kaudella vihdoin kunnolla rokkijätkän rooli, myös lauluvalinnoissa, ei yhtään huono juttu
• Kurt, älä ikinä muutu. Sitä en vaan ymmärrä, miksi Blainelle annettiin enemmän sooloja - sehän on puhtaasti poikabändipoppari
• Rory ja ääni silkkaa samettia. Hyvä ihme
• Joe, oh kuin suloinen "teen Jesus"
• Artie ilman laseja, poissa tuolista ja tukka laitettuna - wow. Hyvä kun ees tunnistin
• Samia tuli ihan ikävä alkukaudesta
• Mike yllätti iloisesti lauluäänellään, tanssitaidot pudottaa tuolilta kerta toisensa jälkeen
• Mercedes, Tina ja Rachel jatkaa ihan samoissa kuin viime kausilla: yhden äänestä tykkään älyttömästi (kuka ei), toinen jää ihan taustalle (huomasivat sen itekin tällä kaudella) ja kolmas vaan ärsyttää mua enemmän kuin pitäis
• Kuka haluaa tulla kosituksi, kun taustalla hengaa uima-altaallinen puolialastomia teinejä?
• Emman voisi pistää laulamaan enemmänkin
• Mikä ihme tää Sebastian-tyyppi oikein on? Nätti naamahan sillä on, mut laulutapa jotenkin kummallinen, ja niin rasittava tyyppi, että tekis mieli karjua
• Wade/Unique - en ikinä ennen oo nähny ihmistä/hahmoa/tyyppiä, josta en loppujen lopuks vaan osaa sanoa, mitä sukupuolta se mahtaa edustaa. Voi hyvä ihme
• Jaksoista: Michael, Dance With Somebody, Mash Off ja Prom-asaurus taitavat nousta suosikeiksi. Joka jaksossa (myös muuten vähän kamalassa Extraordinary Merry Christmas'ssa) on vähintään yksi esitys, josta tulee ihan jeejee-olo
• Vähän hitaasti alkaa tää kausi, heti alkuun isketään niin monta juonikuviota ja riitaa, että se iloinen meininki meinaa vähän jäädä. Mut kyllä se sieltä sitten kiihdyttää

Njoo. Muistinkohan taas puoliakaan siitä, mitä kaikkea oon tuota katsoessa ajatellut. Nyt vain oottamaan neloskautta - vähän jännittää, että miten se oikeasti on toteutettu, ja voiko se enää pysyä kasassa. Onhan se jenkeissä jo puolessa välissä menossa, eli mä saan sen käsiini joskus hamassa tulevaisuudessa...

kakku (ja sen kaveri)

Ja lopulta ylitin itteni. Kerran viiteen vuoteen saan tehtyä itelleni synttärikakun.

Jej. Vadelmahilloa, lemon curdia ja valkosuklaarahkakermaa välissä, päällä rahkalla terästettyä kermavaahtoa ja valkosuklaaraidat. Taustalla kuvaan osuneet myös suureen suosioon nousseet pesto-mozzarella-tomaatti-patongit. 

Olin ihan hirmu ylpeä sekä pursotuksista (päällisen kiertävät kuviot muotoituivat vahingossa, kun eka kuvio lösähti kasaan, lösäytin sit kaikki muutkin samalla tavalla, ja siitä tuli yllättävän hyvän näkönen) että etenkin siltä, miltä kakku leikattuna näytti. En ehkä ihan hetkeen lähe enää tekemään neljää täytekerrosta, mutta tulipa ainakin mehukasta ja oikein kivan näköistä.
 

Se kaverikakku ei sit ihan yhtä hyvin enää onnistunukaan, kun alko loppua aika, hermot ja kerma, eikä huvittanu enää vatkata lisää. Välissä appelsiininkuorella ja -mehulla tuunattua appelsiinituorejuustoa ja suklaarahkakermaa, päällä suklaarahkakermaa ja suklaa"kukkia", reunoilla rahkalla terästettyä kermavaahtoa. Kohteliaat vieraat väittivät luulleensa, että jostain olin nää ostanu ja hämmästyneensä, kun kaiken tein ite, mutta... olipa ne ainakin kohteliaita :D Mä olin, ja olen yhä, ylpeä itestäni.

sitä sun tätä

Voisinpa vaikka todeta, että hieman ärsyttää Cdonin tapa lähettää pienet tilaukset kirjepostina. Niitä ei voi seurata postin sivuilla, joten ei mitään tietoa, missä ne menee. Toisaalta, ei ne myöskään vahingossakaan mahdu meidän postiluukusta sisään, joten menee taas päivä pitempään, että saan sen tilauksen käsiini. Ja vielä, kun ei ne todellakaan oo mitenkään päin paketteja nopeampiakaan ilmeisesti. Nimimerkillä viikko sitten tuli tieto, että "tilauksesi on lähetetty tänään varastoltamme ja toimituksen pitäisi saapua sinulle lähipäivinä". Argh. Lähipäivät on suhteellinen käsite.

---
Ja koska muuten ei ärsytä, on bloggerin ilmoittama

"Viestisi tallentamisessa tai julkaisussa tapahtui virhe. Yritä myöhemmin uudelleen." 

tosi kiva lisä tähän nyt. Katotaan, miten käy.

---
Jos kirjottaisin keittokirjan, sen nimeksi tulisi "Vahingossa vegaaniksi". Oon viimesen viikon aikana onnistunut tekemään kahdesti vegaaniystävällistä ruokaa. Oon huomannut, että jos laitan ruokaan linssejä, ei siihen tee mieli laittaa juustoa missään muodossaan. Ja harvemminpa mä muita eläinkunnan tuotteita ruoanlaitossa käytän.

Todellisuudessa musta ei olis vegaaniksi. Leipominen on ihan liian kivaa, joten en jaksa ruveta miettimään, miten kananmunan milloin missäkin korvaisi (joojoo, on niitä ohjeitakin vaikka millä mitalla, mutta äh). Ja ilman maitoa (ja juustoa jajaja...) tulis vaan vähän turhan nälkä.

---
Tein eilen dippejä lisäpainolla. Minä. Lisäpainolla. Tosin, 5kg lisää ei ehkä ihan hirveästi oikeesti ole, mutta tuntui se silti aika huimalta. Muistan hyvin kirkkaasti, kun en pystyny tekemään yhtäkään dippiä (Olli nosti mua sen verran, että melkein muka sain jotain tehtyä - ilmeisesti siinä kuitenkin sai sen verran otetta hommaan, että vähitellen pääsin ihan iteksenikin tekemään).

---
Kakkusuunnittelua. Oon viimeset kolme viikkoa miettinyt, että millasen kakun sitä oikein tekis ja miten sen koristelis. Ja kuinka paljon sitä oikein pitää olla? Ja mitä muuta oikein pitäis tarjota? Ku kuitenkin tykkäisin tehä kaikenlaisia tarjoiluja, mutta sitten pitäis myös oppia pitämään pienempiä bileitä. Ku ei yli kahellekymmenellä vaan jaksa kovin monenlaista väsätä. Jos jaksaa yhtään mitään. Joskus vielä ostan kaiken vaan valmiina, tai sanon, että nyyttärit. Tai opettelen delegoimaan ihan muuten vaan.

---
Mä haluan mun Gleen. Typerä Cdon. 

leffoja pitkästä aikaa

En vieläkään osaa kirjotella pitkästi yhdestäkään elokuvasta. Päädyn siis naputtelemaan muutaman lauseen niistä leffoista, jotka muistan tässä lähiaikoina katsoneeni.

Tällä hetkellä ruudulla pyörii Superman Returns. Keskittymisaste on niinkin suuri, että välissä voi vaikka blogata. Tiedän nähneeni tän aikoinaan leffassa, mutta en muista yhtään mitään tapahtumista. Nyt kun tätä tunni verran on kattonut, niin en yhtään ihmettele. Ei sillä, että Teräsmies nyt ikinä oli supersankareista mielenkiintosimpia, mutta voi hyvä ihme. Hauskinta on ehkä James Marsdenin rooli, kun on nähny Marsdenin haastattelun, jossa mies totes, että ei rooleissaan ikinä "get the girl".

Eilen katoin kanssa hyvin suuren taideteoksen, Mamma Mia. Elokuva, joka on hyvin kiva kuunnella, mutta ei niin kiva kattoa. Abban musiikki on ihastuttavaa, Amanda Seyfried äärimmäisen suloinen ja - pakko myöntää - Dominic Cooper ilo silmälle. Ja ne Kreikan maisemat, ah. Leffan paras kohta on Dancing Queen, jossa koko saaren nuoret ja vanhat naiset jättävät arkiset työnsä ja liittyvät tanssivaan ja laulavaan ryhmään. Jotenkin silmät aina kostuu siinä vaiheessa.

Näitten vastapainoksi on onneks tullu vähän aikaa sitten katottua Dog Day Afternoon. Elokuva, joka näyttää (taas kerran) todeksi lauseen "totuus on tarua ihmeellisempää". Tykkäsin! Oon aina ollu ihan hävettävän huono tietämään mitää ns. klassikkonäyttelijöistä, mutta Al Pacinosta tykkäsin tässä ihan tosissani. Genreksi mainitaan komediatrilleri, joka ajatuksena oli jotenkin järjetön ja kiinnostava, mutta kuvaa kyllä melko hyvin leffan henkeä.

Ja viimeisenä lähipäivien ajalta, The Cabin in the Woods. Leffa, joka jo pelkästään tekijöidensä perusteella kiinnosti mua ihan järjettömän paljon - Buffy-käsikirjoittaja Drew Goddard käsikirjoittajana ja ohjaajana, Joss Whedon käsikirjoittajana ja tuottajana. Mistään lehtiarvostelusta en saanut minkäänlaista käsitystä siitä, mistä tässä oikeesti on kyse, ja uskallanko ylipäätään kattoa kauhuleffaksi genretettyä elokuvaa. Uskalsin! Suurimmat huvit sain tuttujen näyttelijöiden löytämisestä (Thor juoksee pitkin metsää ja Topher polttelee millon mitäkin), mutta myös käsikirjotuksen omaperäisyys saa multa suosionosoitukset. Eniten suosittelisin kauhugenren fanille, joka ei kuitenkaan ota lempigenreään liian vakavasti.

rinta- ja käsitreeni

Voisinpa ekaa kertaa vaikka jakaa tän päivän salitreenin,ku kerrankin (melkein) muistan liikkeet, painot ja toistot. Viikon ehdottomasti paras sali, vaikka/koska a) kolmas kerta tällä viikolla, wuhuu, b) äänikin alkaa jo palautua taudin jäljiltä, c) päätä särkee ilosesti vasta toista päivää, hyvin epäloogista migreenityyppistä kipua ilman minkäänlaista järjellistä syytä ja d) lapaankin sattuu ehkä vain kaksi päivää kolmesta niin, että syvään hengittäminen tekee pahaa. Ihan ehjä oon...

Mut niin.

Alkuun juoksumatto. 1,5km/6 min 14 sek. Pitihän sitä jotain testata, kun ei pitkään huvittanut juosta. Vähän käsien pyörittelyä, jos toi lapa vaikka joskus aukeais, ja muutama punnerrus (2x15 sarjat kai)

Penkkipunnerrus
10x30kg, alkulämpö
4(+1)x40kg, "mä nyt tahon tehä jotain tyhmää":
1x42,5kg, "jos tällä menee, niin teet vaan sen yhen ja laitetaan lisäpainoja"
1(+2)x45kg, siinä oli yhtäaikaa sit ennätys ja maksimi. Ehkä mä joskus vielä pääsen siihen penkkitavotteeseeni, eli oma paino, 50kg tai vähän päälle. Pari vuotta vielä, ni kyllä se siitä, tällä kehitystahdilla.
loppuun 40kg niin paljon kuin liikkui, eli 2-3, tai jotain sinne päin

Dipit 6+3
"Miks sä teit siinä välissä dipit", kuten multa pukkarissa myöhemmin kysyttiin. "Noku en muistanu tehä niitä ennen penkkiä ja teki mieli testata, että mitä tapahtuu dipeissä penkin jälkeen." Ennätys on suunnilleen 10+11+11.

Vinopenkki käsipainoilla
12x9kg, alkulämpö
12x12,5kg
6x15kg
3x15kg ja viimesellä yrityksellä 15kg rautaa päälle. Ei enää käsi nostanutkaan siinä vaiheessa. Olli sai toisen painon kiinni, joten vaan toinen tuli päälle. Olli säikähti, mä vaan kikatin. Mitä muutakaan siinä voi oikein tehä?

Loppuun kädet taljassa, hauikset ja ojentajat vuorotellen, toistomäärät jotain sinne päin
Haiukset 15x10kg, 9x20kg (loppuun asti), 8x20kg (loppuun asti), 20kg loppuun asti -> 15kg loppuun asti -> 10kg loppuun asti.
Ojentajat 15x20kg, 9x30kg (loppuun asti), 8x30kg (loppuun asti), 30kg loppuun asti -> 25kg loppuun asti -> 20kg loppuun asti.

Tarpeeks tehokas käsitreeni tuntuu siltä, että jaloistakin menee voima. Hyvä, kun pukkariin pääs kävelemään.

Ja sit sen kirjottaa auki ja näyttää siltä, että ei oo tehny juuri mitään. Plah. Kyllä se tuntuu ainakin, kun tarpeeksi kovilla painoilla vaan tekee.