torstai 28. helmikuuta 2013

Myrskyluodon Maija

Päivän (tai oikeammin viikon, tai kuukauden, toivottavasti ei sentään vuoden) kulttuuriannos nautittiin pitkästä aikaa teatterin penkissä.

Myrskyluodon Maija sai ensi-iltansa Jyväskylän kaupunginteatterissa syyskuun alussa, ja siitä lähtien on pyörinyt takaraivossa ajatus, että kyllä se pitäisi nähdäkin. Niin on ilmeisen monella muullakin, sillä yritettiin kavereiden kanssa jo syksyllä päästä katsomaan, mutta lippumyymälät tarjosivat eioota. Tämänkin päivän näytös oli ylimääräinen näytös: alkuperäisen esityskalenterin mukaan suurella näyttämöllä olisi pitänyt esittää toinen näytelmä, mutta kysyntä ja tarjonta kohtasivat kai näin paremmin. Ja parempi vain meille.

Pienenä äiti vei meitä teatteriin vähän joka välissä, siltä se ainakin tuntui. Etenkin kesäisin kierrettiin useampikin kesäteatteri. Myös kaupunginteatterin lastennäytelmistä nähtiin joka ikinen, musikaaleista taas Cabaret (vuonna 2006) katkaisi ketjun, sitä ennen käytiin katsomassa varmaan jokainen musikaali. Senkin jälkeen onneksi muutaman on nähnyt, mutta huomattavasti vähemmälle on jäänyt teatterissa käynti viimeisten vuosien aikana.

Mutta onneksi äiti yhä joskus innostuu viemään kuopuksensa teatteriin (totta puhuen, veisi se varmaan useamminkin, äiti on ihana). Ihmeteltiin Myrskyluodon Maijaa sananmukaisesti eturivin paikoilta, välillä sai vetää jalkoja penkin alle, että näyttämön reunalle istumaan tulleet näyttelijät eivät potkisi sääriin. Niin läheltä katsottuna kokonaiskuvaa tai takanäyttämön tapahtumia ei noin vain seuratakaan, mutta pienet yksityiskohdat - kuten Meren upea puku, aidot kyyneleet näyttelijöiden silmissä tai surevan äidin käsien hervoton vapina - nousevat upeasti esiin.

Muistan itkeneeni teatterissa joskus pienenä - en vahingossakaan muista näytelmän nimeä, mutta pääosassa oli orpopoika, ja tarinaan liittyi jossain vaiheessa luistinrata, lottonumerot ja kadonnut lottokuponki tietääkö kukaan sattumalta, mikä näytelmä?, ja pieni minä itkin jossain vaiheessa aivan hervottomana. Tänään itkin taas. Nuorta Maijaa esittävä Maiju Saarinen on kaikki loistoarvostelunsa ansainnut, eläytyminen ja suru oli lähes käsinkosketeltavaan, enkä ollut ainoa, jonka hän pisti niiskuttamaan.

Musiikki oli kaunista ja laulajat hyviä ja varmoja. Tykkäsin hirveästi myös Meren saamasta ihmishahmosta, joka vahvistui tarvittaessa useilla muillakin tanssijoilla. Äiti pohti jännää ratkaisua pitää vanha Maija jatkuvasti mukana näyttämöllä, mulla ei tähän ollut oikein mitään sanottavaa, kun en mitään muuta tapaa tiedä, mutta tykkäsin siitä, miten vanhan Maijan tapahtumien kommentointi antoi nuorelle Maijalle mahdollisuuden vain olla hiljaa tilanteissa. Tarina oli mulle ennestään outo - onpa nyt tämäkin aukko sivistyksestä paikattu.

Syväluotaavat analyysit jätän taas muiden tehtäviksi. Voin sanoa vain, että pidin, nautin, liikutuin, ja voin suositella muidenkin nähtäväksi. Ja onhan se teatterissa käyminen - väliajan leivoksista puhumattakaan - ihastuttavan helppoa pientä luksusta arjen keskelle, ja jotain vaihtelua elokuvateatterin omaa elämäänsä elävälle kankaalle.

perjantai 22. helmikuuta 2013

kootut shoppailuselitykset

Ei mikään muu kuin nykyinen blogikulttuuri voi oikeuttaa ja innostaa samalla tavalla kuvaamaan shoppailureissujen lopputuloksia. Ja oon varma, että jos Sinkkuelämää keksittäis ja ilmestyis nyt, Carrie Bradshaw olisi bloggaaja.

Mut asiaan. Runsaan viikon aikana oon syystä tai toisesta päätynyt kahdesti kiertelemään keskustaan. Ja totesin samalla, miten viime kuukausina oon elänyt niin pienellä budjetilla: en oo ollu kaupoissa, niin ei oo vahingossakaan tullut ostettua mitään. Ilmeisesti päätin ottaa vahingon takaisin. Huoh.

Ja omaa ostajan syyllisyyttä lievittääkseni oon toki keksiny selityksen joka ikiselle ostokselle. On ne ihan oikeitakin selityksiä, mutta toisaalta: miksi tarvitsee selitellä, edes itelleen. Anyway, kootut shoppailuselitykset:

- Talvikengät. No ne nyt tarttin ihan oikeestikin :D Ja eipä tässä vasta kun helmikuun puoleen väliin päästy, että löyty talvikengät tälle vuodelle (paritkin vanhat kengät alkaa olla melkoisen .... noh, puhki. Ja sit ku löyty kengät, jotka nätisti sujahti jalkaan, ja oli vetoketjut, ja sopivasti solkia ja buutsihenkeä, ja mustat jajaja... Ja oli ne alessa sentään.


- Farkut. "No ainahan farkkuja tarttee. Ja jos sattuu kerrankin löytämään täydellisesti istuvat ja vielä kivan väriset ja mallisetkin farkut, niin paha mieli vaan tulis, jos ne kauppaan jättäis. Ja ihan erilaiset ne on, kuin ne muut farkut, mitä mun kaapissa on."


- Nahkahanskat. Oho. No oon puhunu monta vuotta, että haluisin nahkahanskat. Oon oikeesti! Ja oli ne alessakin (miten niin silti 28e on paljon hanskoista...) ja kivat ja nätit ja hyppäs sieltä silmään. Ja minä en ees erityisesti pidä ruseteista, mutta noissa ne oli ihan söpöt.



- Hajuvesi. Ja oon siitäkin sanonu pitkään, että haluisin jonkun kivan raikkaan uuden. Ja sit tossa sain vielä kaupan päälle mahdottoman söpöjä pieniä "käsilaukkuhajuvesiä", Versense (josta ostin myös sen normaalikokoisen tuoksun) 5 ml ja Versus 3,5 ml.

Njoo. Todellisuudessa mä olen nykyisin sen verran maltillinen shoppailija, että ei näitä ees tarttis niin hirveesti itelleen oikeuttaa. Viimeks taisin viettää aikaa kaupoissa viime vuoden puolella (ja sillonkin löyty farkut, joita olin ettiny pitkään ja se täydellinen musta mekko...). Oon myös päätynyt siihen, että en osta mitään, mikä on "ihan kiva", vaan sillon, kun joku tavara huutaa mun nimeäni. Lähinnä taitaa olla kyse omasta pihiydestä. Ja siitä, kun tili ei tykkää, kun ne löydöt tekee kaikki kerralla tai lyhyen ajan sisällä. Ihan saman verran rahaahan niihin menee kuitenkin, mutta jotenkin ajatuksissa olis helpompaa ostaa pikkuhiljaa.

torstai 21. helmikuuta 2013

lettipää

Päivän on pakko olla hyvä, jos puolivahingossa saa tehtyä itselleen mukavan huolettoman näköisen ranskalaisen letin, kalanruototyyliin.


Ja sitten saa vielä taivutettua kätensä luonnottomaan asentoon, ja otettua siitä kuvan, ihan itse.
 

trivian lumoissa

On jokseenkin yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa tajuta, että melkein mistä tahansa sarjasta löytyy oma pieni wikipedia. Eikä välttämättä niin pienikään.

Jokin aika sitten vietin tunnin jos toisenkin lukien Glee-wikiä. Nyt löysin Buffy-wikin.

En oikeesti tiedä, onko tää kivaa vai ei. Hauskaa joo lukea kaikenlaista pientä triviaa sun muuta. Mut menee tunteja, ja taas tunteja, ja vois sitä nukkumaankin mennä. Mut ei. Ja lisäks tää Buffy-wiki on täynnä viittauksia sarjakuviin. Kausiin 8 ja 9. Ja vaikka ne juonikuviot meneekin selkeesti välillä ihan kummallisiksi, niin pieni pakkomielteinen fanityttö minussa tahtoisi kohta taas saada ne kaikki käsiinsä.

Ei huolta. Kyllä mä sen kohta unohdan. Ei nimittäin riitä kaksi kautta noille sarjakuville. Jokaiselle hahmolle tuntuu olevan omansa. Huoh. Jos mä päättäisin vaan lopettaa omassa päässäni näiden kaikkien tarinat siihen, mihin ne tv-sarjoissa on päättyneet. Muuten voi ihminen vaikka tulla hulluksi tän kanssa.

Ps. Tän jälkeen on pakko katsoa Angel, ja onneks oon suunnitellu jo tänkin, Buffyn kakkoskauden lopulla kun mennään, enää viisi kautta jäljellä, sit se Angel. Oon yhä katkera ja surullinen siitä, että Fred kuolee. Ei se oo oikein, eikä kivaa.

maanantai 18. helmikuuta 2013

oman huumorin hetket

"Treenaa kuin äijät", taidettiin jossain Trendissäkin todeta vähän aikaa sitten. Mmmmjoo... Oon viime aikoina oppinu vähän liiankin tehokkaasti vetämään viimeset sarjat kirosanojen kanssa.

Erityisen hauskaa tää oli viikonloppuna. Oltiin Lahdessa käymässä ja käytiin salilla, jonka asiakasryhmään ei suoranaisesti kuuluttu. Sali täynnä paineilmalaitteita (joita en ees yrittäny käyttää, ku en minä osaa), hentonen penkki ja jokunen käsipaino. Ja hervottoman isot peilit joka seinällä. Lähinnä tuntui olevan suunnattu ihmisille, jotka eivät viimeiseen 20 vuoteen ole tehneet mitään ja nyt "täytyistehräjotain". Siellä en voinut kuin nauraa itselleni: muut hiljaa istuivat ja tekivät laitteiden määräämät toistot, minä väänsin käsipainoilla, äänitehosteina viimeisellä toistolla "ai ssssssaaaaa...".

Samassa paikassa nauroin myös itekseni, kun suihkussa oli sprinkleri. Varmaan siinäkin joku idea on, mutta nauratti se silti sillä hetkellä.

Mulla on muutenkin huono tapa hihitellä itekseni, missä vaan. Kotona se vielä on ihan normaalin rajoissa, mutta muiden ihmisten ilmoilla joutuu aina jälkeenpäin miettimään, että kuinkahan fiksun kuvan itestäni taas kerran annoin. Välillä vaan näen jotain mielestäni tosi hauskaa, joskus taas pää on niin täynnä ajatuksia, että niistä joku on väkisinkin hauska. Huumorintajuni kanssa tosin oon niin vahvassa vähemmistössä, että vaikka joskus yrittäisin selittää, mikä millonkin on hauskaa, hihitän silti itekseni. That's life.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Buffya, taas kerran

 Ensimmäinen kausi lähestyy loppuaan, ja muistin taas kerran, miks pidän tästä sarjasta niin paljon:
Willow: The one boy who truly liked me, and he's a demon robot. What does that say about me?
Buffy: That doesn't say anything about you.
Willow: I really thought I was really falling...
Buffy: Hey, did you forget? The one boy I've had the hots for since I moved here turned out to be a vampire.
Xander: Right, and the teacher I had a crush on? Giant praying mantis.
Willow: [smiling] That's true.
Xander: Yeah, that's life on the Hellmouth.
Buffy: Let's face it. None of us are ever gonna have a happy, normal relationship.
Xander: We're doomed! 

Buffy: Yeah!
[the three of them laugh half-heartedly, but eventually stop, wondering if that is actually true]
<3

maanantai 11. helmikuuta 2013

motivaatiosta ja tavoitteiden puutteesta

Voi hyvä ihme, kun sitä aina välillä jää ihmettelemään omaa touhuaan. Ilmainen vinkki jokaiselle salitreeniä aloittavalle sun muille: tavoitteita on hyvä olla. Jos on määrittänyt itselleen (edes jonkin verran saavutettavissa olevat) tavoitteet, niiden saavuttaminen on huomattavasti helpompaa kuin silloin, kun siellä salilla vaan pyörii harva se päivä, mutta ei oikein itekään tiedä, minkä takia.

Kivaahan se on, ei siinä. Aggressiot saa kivasti purettua. Ja jonkinlainen järki pysyy päässä. Mutku. Olishan se ihan jees, jos olis jotain, mitä kohti tähtää. Ainut ajatus on päässä, että joskus vielä nostan penkistä oman painoni, viisi kiloa vielä, niin sitten ollaan siinä maksimissa, tuntui muuten pari vuotta sitten aika kaukaiselta ajatukselta. Muuten lähinnä päässä pyörii epämääräisiä ulkonäköön liittyviä tavoitteita, joissa nyt ei ole päätä eikä häntää.

Vähintään kerran viikossa keksin, että jos ottais niitä kehityskuvia. Omat silmät kun ei oikein tajua muutosta, kun näkee ittensä koko ajan peilistä. Että jos niistä - jonkinlaisella väliajalla otetuista - kuvista sitten huomaisi jotakin. Tietäisi, mitä tekee oikein. Yhtään kuvaa en vielä ole ottanut. Äh.

Alkuvuosi on mennyt älyttömän hyvällä treeni-innolla ja -intensiteetillä. Viimeisen viiden viikon ajan tehty neljä kertaa viikossa onnistunut treeni. Ja mitä mä siitä saan? Naureskelen itelleni, kun näytän ja kuulostan salilla jatkuvasti vähemmän naiselliselta naama punasena ja sääret auki. Pudotan treenipainoja pienemmäksi ja keskityn tekemään kaiken vaan mahdollisimman puhtaalla tekniikalla kyykky niin alas kuin jalat vaan antaa periks ja melkoisella irvistyksellä ylös. Onneks sieltä sentään jää käteen myös hyvä mieli.

Ajatusten ja ärsytysten purkua vain tämä epäselvästi jäsennelty teksti. Ihmiset siellä toisella puolella ruutua, millä te psyykkaatte itsenne innostumaan kerta toisensa jälkeen hyviin treeneihin? Minkälainen kulta-aarre odottaa sateenkaaren toisessa päässä, ja mitä sitten, kun se on saavutettu? Mistä hakea uutta motivaatiota?

---
Loppukevennys: näin viime yönä pitkästä aikaa unta, että juoksin neljällä jalalla, sormet vaan raapi maata, että pääsin kovempaa eteenpäin. Tajusin vasta puoli tuntia heräämisen jälkeen, että sellasta ei muuten oikeesti tapahtunut, vaan ihan pelkästään unessa.

Olin myös keskellä yötä havahtunut viemään Ollilta tyynyn. Selitin ihan tosissani, että nää on mun tyynyt, meillä molemmilla on kaksi tyynyä, että eti vaan omas jostain. Aamulla sai taas vähän raapia päätä, että mikähän järki siinäkin oli.
 

perjantai 8. helmikuuta 2013

zebra bars

Mun ehdoton lempikeittokirjani on joskus vuosia sitten ostettu Amerikan herkut (Jill Parker ja Joyce Parker). Taattuun jenkkityyliin tästä kirjasta ei löydy mitään terveellistä, joka paikassa on melkoisia määriä sokeria ja voita. Ja kaikkea muutakin hyvää.

Jokin aika sitten hurahdin tuosta kirjasta löytyneeseen zebra bars (kirjassa nätisti suomennettuna seeprapalat)-ohjeeseen. Kirjan mukaan tästä tulee 16 palaa (molemmat sivut neljään osaan leikattuna), mutta on sen verran makiaa, että jokaisen palan voi laittaa vielä puoliksi, eikä ole yhtään liian pientä.

Brownie:
100 g tummaa suklaata
100 g voita
1½ dl sokeria
0,5 tl vaniljasokeria
3 munaa
1 3/4 dl vehnäjauhoja
Cheesecake:
225 g tuorejuustoa
3/4 dl sokeria
1 muna
4 tl vehnäjauhoja
1/4 tl vaniljasokeria

1. Kuumenna uuni 175-asteiseksi. Voitele neliskulmainen paistovuoka, joka on kooltaan 21x21 cm. Ikinä en ole jaksanut voidella vuokaa, käytän suoraan leivinpaperia, vähemmän sotkua.

2. Valmista ensin brownietaikina: Sulata suklaa ja voi keskikokoisessa kattilassa miedolla lämmöllä. Siirrä kattila pois levyltä. Ainakin pari viime kertaa oon käyttänyt Rainbow'n tummaa (70%) leivontasuklaata, hyvä tulee.

3. Vatkaa suklaaseokseen sokeri ja vaniljasokeri. Jäähdytä 15 minuuttia. Ja kuka oikeasti tekisi koko taikinan kattilassa, kuten ohje ehdottaa? Lisää tiskiä joo, mut mä arvostan meidän kattiloita sen verran, että niissä ei kummemmin mitään vatkata. Ja hei, voiko olla hienompaa kuin "sulata suklaa ja voi, lisää sokeri"?


4. Sekoita taikinaan munat ja vehnäjauhot. Ja koska pähkinöitä voi laittaa mihin tahansa, ja valkosuklaata kanssa, niin oon pari viimestä kertaa silpunnut niitäkin molempia noin desin verran mukaan. Ihan vaan huvin vuoksi, kun siltä kerran tuntui. Ilmankin pärjää oikein hyvin, mutta etenkin saksanpähkinästä tulee hauskaa pureskeltavaa.
 

5. Cheesecake: Vatkaa tuorejuusto, sokeri, muna, vehnäjauhot ja vaniljasokeri kulhossa. Oon aina käyttänyt Philadelphia-tuorejuustoa, jota myydään 200g pakkauksissa. En ainakaan vielä oo huomannut, että tuolla puuttuvalla 25g olis suurta merkitystä.


6. Levitä 2/3 brownietaikinasta vuoan pohjalle.


Levitä sitten cheesecakeseos päälle


ja ripota loput brownietaikinasta pinnalle. Ripota ja ripota... samanlaista levittämistä se on joka kerroksessa. Oon pari kertaa nyt testaillut vedellä hammastikulla valmiiden kerrosten läpi, jos ne siitä vaikka hienommin vielä sekottuisivat. Tuloksia ei kummemmin näy, mutta ei se ota, jos ei annakaan.
 


7. Paista 30 minuuttia.

8. Jäähdytä levy vuoassa ja leikkaa se sitten palasiksi. Meillä oleva vuoka on vähän tuota 21x21 cm pienempi ja viime kerralla (ensimmäistä kertaa tässä vuoassa tehdessä) huomasin, että kannattaa tosiaan antaa jäähtyä kunnolla. Pienemmällä pohjalla taikinakerroksista kun tulee paksumpia, ovat ne myös "juoksevampia" pitempään. Tänään illalla tehty zebra bars olisi tarkoitus leikata vasta huomenna, jos nyt vaikka malttaisin odottaa siihen asti.

Valmiina ne sitten näyttää jokseenkin tältä (joskus hienolta ja joskus vähemmän hienolta). Kuva jostain puolen vuoden takaa, kun leivontavuokakin oli vielä isompi.

tiistai 5. helmikuuta 2013

runebergintortut ja laskiaispullat

Päivän urakka ohi.


Teki mieli hihkua, kun otin pullat pois uunista: mummo aikoinaan teki hienoimpia pullia, mitä oon ikinä nähnyt, ja nää jotenkin ulkonäöllisesti muistutti mummon pullia. Jee. Eikä maussakaan sit valittamista.

Ekaa kertaa ikinä tein pullataikinan käytännössä ilman ohjetta (sokerin ja rasvan määrää tarkistelin jostain, mutta sovelsin silti), koska en vaan jaksanut kaivaa sellasta esiin. Vähän meinasi hermot loppua pulliksi pyörittäessä, kun tuntui, että taikinasta tuli liian kuiva - enkä vieläkään ymmärrä, miksi siitä niin kuiva olis tullut. Kyllä se sitten loppujen lopuksi totteli, kun vähän raivosi.


Historiallisesti jaksoin myös panostaa pullien täyttämiseen ja lusikoimisen sijaan pursotin kerman. Wuhuu. (Laktoosittoman) vispikerman sekaan tomusokeria ja rahkaa, ja kyllä se vaan pysyi tarpeeksi hyvin muodossaan. Kerman lisäksi sisälle kaupan lähes halvinta mansikkahilloa, ja hyvä tulee.


Lakki päälle ja avot. Voisin syödä laskiaispullia ehkä ympäri vuoden. Joskus pelkästään mansikkahillokin riittää pullan kanssa, on se vaan niin hyvää.


Runebergintorttuja tein ekaa kertaa kai viime vuonna - ainakin viime vuonna mulle valkeni ensimmäisen kerran, että sitä hilloa kuuluu olla muuallakin kuin vain tortun päällä. Nappasin ohjeen Pirkan ruokalehdestä, enkä nyt uskalla lähteä edes testaamaan mitään muuta, kun näistä tulee munkin makuun ihan jees. Tuntuu tosin ihan järjettömältä ostaa ensin keksejä, että saisi murustaa ne toisiin leivonnaisiin, mutta ehkä sen kerran vuodessa voi tehdä...


Oon aina tykännyt panostaa kattauksiin niin hirveästi. Pöytään kertakäyttölautaset (joita on pyörinyt keittiön laatikoissa jo vaikka kuinka kauan, enkä ees tiedä, miksi) ja kasa muumimukeja. Ei kai siinä kummempia tarvitse, ja itse kukin osaa jo kaivaa meillä kaappeja ja laatikoita, jos kaipaa jotain muuta.
 

Joku vuosi kun vielä oppisi a) tekemään säännöllisen muotoisia runebergintorttuja - noista puolet oli hyvinkin mielenkiintoisen mallisia, kun painuivat toisiaan vasten uunissa ja b) olemaan ihan oikeesti stressaamatta kaikista tällasistakin. Ihan ite mä päätän kavereita kutsua syömään millon mitäkin, ja ite otan ne stressini millon mistäkin. Yleensä ne onnistuu kuitenkin, ja jos ei, niin naapurissa on kauppa.

lauantai 2. helmikuuta 2013

verta, hikeä ja kyyneliä

Tänään salitreenissä vuodatettiin sananmukaisesti verta, hikeä ja kyyneliä.


Vasemmassa sääressä oli jo muutenkin melkein auki kulunut kohta, ja tänäänhän se maastavedossa sitten repäisi tosissaan auki. Veri vain valui pitkin säärtä. En oikein tienny, pitäiskö itkeä vai nauraa, kun tankoon jäi punaisia jälkiä. Niitä siivotessa sarjojen päätteeksi olikin fiksu olo. Olisihan siellä salilla toinenkin, sileämpi tanko, joka ei samalla tavalla repisi sääriä auki. Se ei vaan pysy sormissa, ei niin millään. Pitäisi ehkä tosin kokeilla vetoremmien kanssa, jos se nyt jopa pysyisi. Niin, ihastuin vetoremmeihin. Melko naisellinen olo, kun remmit ranteissa vääntää maastavetoa.

Polvien mustelmat tuossa kuvassa ovat mysteerejä. Ei mitään tietoa, mistä ne ilmeistyivät. Yksi aamu vaan olivat siinä.

Kyyneleet salilla nousivat silmiin voimapyörässä. En tiedä, mistä se johtuu, mutta jo jonkin aikaa ollut sama juttu: tarpeeksi pitkään kun pusertaa sarjaa, niin jossain vaiheessa nousee vedet silmiin.