tiistai 21. toukokuuta 2013

suuruudenhulluutta

Tee jotain uutta joka päivä.

Tänään:

  • Nousin seisomaan parvekkeen kaiteelle. Kerrostalossa. Neljännessä kerroksessa.
  • Tungin hyvin pieneen autoon kolmemetrisen verhokiskon.

Niin. Kolmiovinen Peugeot 206 (ulkomitta noin 3,5 metrin luokkaa) ja kolme metriä pitkä verhokisko. Ei voi ainakaan väittää, että mun äidilläni ei olis suuria suunnitelmia. Niiden realistisuus vaan on välillä vähän hakusassa, ja erityisen mukavaa toki on se, että niiden toteuttaminen jää usein muiden harteille. Niinku mun ja siskon.

Tän verhokiskon kohdalla sentään tajus, että pyörällä sitä ei ehkä kuitenkaan kuljetettu. Pyörän tarakalla on kuljetettu digiboksi. Ja suihkuverhon verhokisko. Ja 5kg mansikoita.

reviiritaistelua

Meillä on uusi alivuokralainen. Tai alivuokralaisehdokas. Eilen lueskelin parvekkeella ja tajusin yhtäkkiä, että joku tipunen pyörii ihan samoilla kulmilla koko ajan. Hirmu vahvasti yritti päästä jonnekin parvekkeen rakenteiden koloihin, ja selvästi oli ihan kauhuissaan, kun parvekkeella olikin ihminen.

Lähipuussa, tukko pesäaineita suussa.
Hienoa hienompi kotipaikka noista rakenteista nopealla vilkaisulla löytyikin:


En käsitä, miten ei olla ennen huomattu tuollaista isoa koloa. Ja kappas, vähän aikaa hommaa ihmeteltyämme pyrähti tuolta tianen lentoon. Ohhoh. Ihan tosissaan siis meinaavat muuttaa asumaan.

Tämä heinätukkoja kantava tipunen vaikuttaa vahvasti pariskunnan koiraalta, joten toivon vahvasti, että se lentoon lähtenyt naaras oli vasta rakentamassa pesää. Eikä vaikka jo muninut. Koko karkotusurakka kun saa luonnonsuojelijahipin jo valmiiksi itkemään verta. Mutta kun ei kerrostalon parveke nyt ehkä vaan ole se paras mahdollinen paikka pesänrakennukselle. Eihän ne linnut kesällä uskaltais käydä pesällään ollenkaan, kun me vietetään aikaa suoraan sen alla.

Vähän väliä siinä lähipuussa pitää myös sirkuttaa kovaan ääneen hätähuutoa, kun joku on vallannut pesäpaikan.

Ratkaisu - köyhän miehen linnunpelätti. Toivon, että säikähtävät, tipuparat, ja tajuavat lähteä etsimään uuden pesäpaikan jostain muualta. Eipä toi nimittäin omaakaan silmää hirveästi miellytä.

"Pesäkolo" kuvassa ylävasemmalla.
Onko kellään kokemuksia tai ideoita pikkulintujen karkottamisesta?

maanantai 20. toukokuuta 2013

elohiiri

Elohiiri alaselässä. Vähitellen alkaa ottaa päähän.

Mulla on ehkä kerran ollu elohiiri silmäluomessa, sitäkään en muista varmasti. Sen sijaan pari kertaa sellanen on ollu silmämunassa.

Ja huulessa. Ja takareidessä. Ja pakarassa. Ja olkavarressa. Ja rintalihaksessa.

Joku rintalihaksen elohiiri on tosi koominen, kun se näkyy selvästi, ja pitää oikein jäädä miettimään, että ei mulla varmaan oo rytmihäiriöitä, lihas vaan pomppii.

Melkein kaikki muut meinaa melko nopeasti ottaa päähän.

Jokseenkin hauska lukea, kuinka "elohiiri esiintyy useimmiten esim. pohkeessa" ja "kaikilla esiintyy käytännössä joka päivä elohiirtä jossain lihaksessa, kaikki eivät niitä vain huomaa". Voisin mäkin olla huomaamatta.

Ja ottaa nää vaikka niihin loogisiin paikkoihin. Niinku pohkeisiin. Tai niihin silmäluomiin.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

lähinnä kuvakooste

Montako kuvaa todellisuudessa tarvitaan, että voidaan puhua kuvakoosteesta? Ja onko kyseessä kuvakooste, jos kuvat on napsittu mikä millonkin ja mikä mistäkin aiheesta? Miten vaan.

Tekniset ongelmat saavat taas jatkoa. Tällä kertaa mentiin ihan puhtaasti hardware-puolen pulmiin: miten niin ylimääräset halkeamat ei välttämättä kuulu asiaan tai tee kovin hyvää? Teknisellä puolella myös ladattiin yhtä nettisivua vartin verran. Jes. Uusi läppäri on korkealla ostoslistalla, mutta niin...


Siinä missä itseaiheutetuille halkeamille voi vielä nauraa, niin kynnet ei kamalasti naurata. Ette voi ees kuvitella, kuinka paljon voi sattua tökätä sormenpäänsä huonosti johonkin terävään. Tai kynsi vaikka oveen. Tai tiskata, kun sormet on haavoilla. Appelsiinin kuorimisesta nyt puhumattakaan.



---
Ja sitten vähän ilosempiin aiheisiin. Palapeliä (hyvin ergonomisessa asennossa) tehdessä Olli ilmotti, että mulla on melko hyvin lihasta olkapäissä ja selässä. Käskin ottaa kuvan, ku omaa selkäänsä on vähän vaikea nähdä:


Ja tiedä sitten häntä tuosta kuvasta... Lähinnä nauratti, että jos tässä on hyvin lihasta, niin miltä se vähälihaksisuus sitten näyttäis. Pakko oli saada vähän enemmän kuvamateriaalia, että miltä se oikeesti näyttää:



Ehkä vähän sitä v-mallia tullut selkään (voi että kun olis kuvatodisteita muutaman vuoden takaa, niin tietäisitte miten tehokkaasti koko yläkroppa on muuttanut malliaan). Ja ehkä vähän alaselässä lihakset jumissa. Ja jostain syystä molemmissa kuvissa äärimmäisen vasemmalle painottuneet lihakset, mut joka tapauksessa. Oho. Ehkä sen pikkuhiljaa käsittää, miksi takit kinnaa yläselästä.

Ps. Pääskysten piiskutus on ihana ääni. Ei voi kuin hymyillä ja nauttia.

lauantai 11. toukokuuta 2013

ajatuksia fitness- ja proteiinivillityksestä (ja minäminäminä)

En vieläkään osaa tai ainakaan jaksa kirjoittaa syvällistä ja yleispätevää tekstiä, enkä myöskään perehtyä asioihin tai ilmiöihin sen enempää ennen kuin niistä rupattelen ja raapustan. Sen sijaan oon hyvä pohtimaan asioita ihan vaan omassa päässäni ja puhumaan itsestäni. Joten, minäminäminä-tekstiä taas kerran, mutta no, omapa on bloginikin.

Ruoasta

En juurikaan syö valkoista viljaa tai riisiä, perunaakin kovin vähän. Jätin ne ruokavaliostani ennen kuin karppaus ja hiilaritietoisuus iski jokaisen keittiöön. Yksinkertaisesti en ymmärrä riisiä - se ei maistu miltään, miksi sitä pitäis syödä? Perunasta en tykkää (paitsi raakana nam, muussina ja kaiken maailman ihanina lohkoperunoina, mut harvemmin mitään niistäkään tekee mieli) ja valkoisesta viljasta tulee vain maha kipeäksi. Näitä kaikkia "sääntöjäni" rikon, jos tekee mieli: syön pullaa, pitsaa, nuudeleita, jos tekee mieli, sokerista nyt puhumattakaan. Tummasta pastasta ja ruisleivästä taas ei mua sais luopumaan ehkä mikään.

Sen sijaan yritän välillä laskea suunnilleen, kuinka paljon proteiinia saan ruoastani. Taas ihan proteiinivillitykseen liittymättä: kasvissyöjällä ruoan muodostaminen on välillä vähän erilaista, kun liha äärimmäisen helppona proteiinilähteenä jää syömättä. Välillä siis pitää vähän tarkistaa, että mitä mä nykyisin syön. Raejuusto on hyvää, rahkasta taas en erityisesti välitä, se jää kurkkuun kiinni ja syön pientä annosta yli puoli tuntia. Suurin tekijä ei kuitenkaan ole proteiinin määrä vaan se, ettei olisi nälkä.

Opiskelin ravitsemusasioita pintapuolisesti muutaman kurssin verran ammattikorkeassa, ja joidenkin vuosien kuluessa oon löytänyt itelleni sopivan ruokavalion. En vahingossakaan lähtis kertomaan kenellekään muulle, miten ruokavalio kannattaa muodostaa, enkä myöskään jaksa kuunnella ja lukea uutisia siitä, miten pitää tai ei pidä syödä. Uskon hyvään oloon enemmän kuin itsehillintään tai kurittamiseen: yleensä kroppa kertoo, mitä milloinkin kannattaa tai tarvitsee syödä, toki lukuunottamatta sokerikoukkua, jolloin makeaa tekee mieli ihan muuten vaan. Mut yhä, tää on se, mikä mulla toimii, voi olla, että muilla ei.

Liikunnasta

Aiemminkin olen kirjoittanut syistäni kampeutua ensimmäistä kertaa salille: äitin kanssa joitain vuosia sitten lähdettiin pitämään itsestämme huolta, kun äiti alkoi olla rikki milloin mistäkin paikasta ja minä - no, olin melko tikku, vailla hartioita, selkälihaksia ja liikuntaharrastuksia. Kerran viikossa kuntoilusta tuli vähitellen säännöllisempi harrastus, kun elämään liittyi salilla useammin viihtyvä kaksilahkeinen.

Nykyisin tuo melkein naapurissa sijaitseva sali on aika arkipäiväinen juttu, sinne lähteminen ei ole monen tunnin tsemppaamisen takana enkä toisaalta koe kamalia tunnontuskia, vaikka jonkun lähdön syystä tai toisesta skippaisinkin. Kevään tullen olen myös siirtynyt lenkkipolun huomaan, puhtaasti siitä syystä, että nautin juoksusta ihan uskomattoman paljon ja on melkein vaikea pitää itsensä järkevänä tässä suhteessa, penikkavaivat kun tahtovat, että aloitan hitaasti ja useiden päivien tauoilla... Tottumus ja vuosien aikana muodostunut tapa

En tiedä instagrammista, weheartista ja muista oikeastaan muuta kuin nimet, joten en suoranaisesti tiedä, mistä, milloin ja millaisena fitness-villitys on niissä alkanut, saati sitten, miltä se nykyään näyttää. Myöskään facebook-kavereistani ei löydy juurikaan jokaista ruoanmurusta ja jalannostoa raportoivia tapauksia, ja lähisalimme on kaikkea muuta kuin trendikäs, joten olen enemmän tai vähemmän missannut tai ainakin jättänyt huomiotta tämän koko ilmiön aika pitkään. Yhtäkkiä oon kuitenkin huomannut, että taidan olla taas trendin aallonharjalla: on raejuustoa ja pähkinöitä kaapissa, salikortti taskussa ja juoksutrikoot tuulettumassa.

Arkielämässä en ole hirveästi huomannut muutosta yleisessä käytöksessä - mitä nyt kauppojen rahkahyllyt tyhjenevät niin usein, että ihan naurattaa. Lähinnä nettikeskusteluissa ja blogimaailmassa silmään pistävät muuttuneet aiheet ja kauneusihanteet. "Miten saan vahvat käsivarret" ja "Tällaisen ruokailusuunnitelman personal trainerini minulle kehitti".

Lopputuloksesta

Nopeasti ajateltuna, mukavampi ja terveellisempi tämän hetkinen kauneusihanne on kuin Ally McBealin ja kumppaneiden luotsaama anoreksiavillitys. Niin kauan kuin ei lipsahdeta ortoreksian puolelle, tai kehitetä ihan uusia syömishäiriötyyppejä tän pohjalta. Eniten kuitenkin surettaa muutamat lukemani keskustelut aiheesta "Vihaan salilla käyntiä niin paljon että itkettää, mutta pakko käydä silti!". Ihmisraukat, mitään ei oo pakko tehdä! Jos on sellanen olo, että pakko urheilla, niin etsikää edes mieluinen liikuntamuoto. Jos joku nauttii tunnista crosstrainerin kyydissä (mitä en vaan käsitä, se on tylsää ku mikä...) niin tehköön niin, mutta ei kaikkien sitä tartte harrastaa.

Lähinnä se taitaa olla näiden villitysten ongelma: Kaikki ei sovi kaikille, eikä pidäkään, mutta kun "kaikki muutkin", niin epävarmalle ihmiselle tulee se olo, että kuuluuhan hänenkin lähteä hommaan mukaan. Ja kun ei nauti tekemisestään eikä tuloksia tunnu tulevan, niin ruvetaan repimään epäterveellisen rajalla.

Ja mitä mä toivon saavuttavani tästä ilmiöstä? Puhtaasti pinnallisen lopputuloksen: jos ja kun kauneuskäsityksessä pysyisi edes hetken sporttinen ja vahva kroppa, ehkä mäkin oppisin näkemään jalkani edes pikkuisen iloisemmassa valossa. Jos ne vaikka näyttäis mun omiinkin silmiin joku päivä edes lähinnä lihaksikkailta, terveisin ehkä hieman pinnallinen ja itsekriittinen olento.

torstai 9. toukokuuta 2013

"prinssitukan" paluusta ja ihmeparantumisesta

Luin trendin ja taidan kertoa tästä jotain joka kuukausi... no, ei voi mitään, eräänlaisia kuun kohokohtia. Moni ysärimuodin paluun merkki järkytti, mutta eniten tämä:


"Prinssitukka"... Hanson-tukka! Ei, ei, EI!

Mun tosin ei ehkä hirveesti kannattaisi puhua, kun oma pehko meinaa taipua hieman takatukkamalliin, mutta silti. Iso EI Hanson-tukan paluulle.

Ja niin, se asfaltilla koristeltu turpa koki taas muodonmuutoksen:


Viime viikolla ja tänään. En pääse yli tästä, miten hyvin ihmisen iho korjaa itsensä.

Ps. Hiirenkorvat saa ihmisen äärimmäisen iloiseksi <3

torstai 2. toukokuuta 2013

look before you leap

Ihan aina ei pää ja jalat kulje samassa tahdissa. Ajatus ja päähänpisto syntyy ja ennen kuin järkiosio aivoissa ehtis kertoa, että nyt ei kannata, on jalat jo testanneet, että mitenkähän tuon kiven päälle hyppääminen nyt onnistuisi.


Asfaltti saa jännän näköistä jälkeä aikaan. Nyt kuitenkin jo parempi kuin eilen. Ihmisen iho on jännää, kun se osaa parantaa itsensä.

Vapulta ei toivottavasti kovin pysyvänä muistona myös harvinaisen jumissa oleva niska, jonkinlainen mustelma toisessa olkavarressa ja vähintään kahden kämmenen kokoinen mustelmarykelmä toisessa reidessä. Timen tanssilattialla on reunoja ja korokkeita liian monessa paikassa, ja niin kovin hyvää musiikkia.

simaa ja minimunkkeja

Tehtyäni vuoden alussa lähinnä itelleni tämän lupauksen, oon myös yllättänyt itseni positiivisesti raportoimalla leipomistuloksista; ensin runeberginpäivän aikaan ja sitten pääsiäisenä. Nyt vuorossa kolmas osa juhlakokkauksista.

Sima ja munkit: molempien valmistuksesta yllätyin positiivisesti tänä vuonna. Siman tekoonhan ei menny oikein puolta tuntia enempää (ja toinen samanlainen pullotusaikaa seuraavana aamuna), munkit taas valmistu jotenkin älyttömän nopeesti ja helposti (jos ei lasketa niitä kahta puolituntista, kun vaan ootin millon mitäkin kohoamista). Kun on näin huono muisti, niin elämä on paljon jännempää, joka vuosi saa jostain yllättyä.

Se paras simaohje on yhä fariinisokeripussin kyljessä. Toimii myös hyvänä ostoslistana. Mä muokkaan omaani sen verran, että käytän pelkkää fariinisokeria (tulee tummempaa, ja tykkään fariinisokerin mausta enemmän) ja pistän sitruunan lisäks joukkoon vähän appelsiinia (maku vähän pyöristyy, tai jotain). Tämän vuoden satsi meni suurinpiirtein näillä sävelillä:

8 litraa vettä
1000g fariinisokeria
2 sitruunan mehu
1½ appelsiinin mehu
kahden herneen kokoinen pala tuorehiivaa

Jännittävintähän simassa on aina se, että sen valmistumisessa menee se viikko. Jos jotain meneekin pieleen, niin siinähän sitten ollaan, ilman simaa vappuaattona. Aina pelottaa, että hiiva meni liian kylmään tai kuumaan veteen, tai jotain muuta kummallista tapahtuu. Tykkäsivät kuitenkin tänäkin vuonna, jee.

Munkkienkin teko oli kivaa, kun ensin olin jotenkin saanu järkeiltyä, että kuinka iso taikina pitäis tehä (eikä menny ees pahasti pieleen). 7,5 desin taikinasta tuli 68 minimunkkia: sen verran pieniä, että muakin melkein nauratti, ja neljä munkkia mahtui helposti paistumaan kahden litran kattilaan.

7,5 dl laktoositonta kevytmaitojuomaa
ripaus suolaa
vähän kardemummaa
2 1/4 dl sokeria
3 pussia kuivahiivaa
n. 19 dl vehnäjauhoja
150 g voita sulatettuna

Pullataikina on siitä kiva, että jos siitä pitää tehä munaton, ni sit vaan tekee. Tästä taikinasta tuli ehkä paras ikinä, ekaa kertaa ikinä onnistuin pyörittämään taikinapalaa pyöreäksi molemmilla käsillä yhtä aikaa.



Toimiiko tää nyt ohjeena muille vai muistilappuna itelleni ens vuodeks? Tiedä häntä. Sen tiedän, että oisitte saanu kuvan minimunkeista, mutta bloggerilla on tänään jotain sitä vastaan. Lisäänpä ehkä siis jälkikäteen, jos muistan. Juhuu, onnistui.