torstai 19. syyskuuta 2013

"kaapeissa ei oo mitään syötävää"-ruokaa

Uikutin eilen, kun oli kamala nälkä, eikä mitään ruokaa kaapissa. Kauppaan meno oli jotenkin liian rankka ajatus (matkaa kuitenkin on se melkein sata metriä), joten jotain piti keksiä syötäväksi.

Rupesin kaivamaan niitä "ei täällä oo mitään"-kaappeja. Kah, sipulia, pari porkkanaa, paprika, paseerattua tomaattia, kidneypapuja, punaisia linssejä ja soijarouhetta. Linssit keittymään lasikattilaan, valmiista linsseistä vesi pois ja sipuli niiden kanssa kuullottumaan, porkkanat ja paprikat perään kypsymään, pavut, tomaatti ja soijarouhe perään. Mausteena mustapippuria, kun muuta ei jaksanu ees miettiä.

Oon yhä ihan naurettavan onnellinen siitä, miten hyvää ruokaa tosta tuli. Saati sitten siitä, että sitä on yhä jäljellä: ei tartte ku lappaa lautaselle ja lämmittää mikrossa. Huomenna pitää miettiä sit taas jotain muuta, mutta se on sen ajan murhe.

En vieläkään ihan ymmärrä, miten niissä kaapeissa ei muka ollu yhtään mitään. Iskän luona tehtiin aikoinaan mitä-kaapista-löytyy-keittoa. Se oli ihan parasta. Kai tää sitten lukeutuu samaan ruokaryhmään.

Ps. Vahingossa vegaaniksi, osa x.
Ps2. Lasikattila on ihan paras.

tiistai 17. syyskuuta 2013

reklamaatio kannattaa

Jokin aika sitten ostin mysliä, joka oikein mainostaa olevansa tuorepakattua ja parasta tiiviissä pussissa säilytettynä. "Ilmatiivis pussi" repesi avattaessa. Otin pari kuvaa ja puolivitsillä laitoin palautetta, että näin pääsi käymään, olipas hölmöä. Lähettivät rahat takaisin pankkitilille, kolminkertaisina.

Viikko-pari sitten ostettiin tortilloja, ja taas kerran ne eivät vaan suostuneet irtoamaan toisistaan. Jälleen puolivitsillä lähetin menemään palautetta, että onko tähän hommaan joku tekniikka, että eivät repeäisi, vai ovatko nää vaan liian pehmeitä. Lähettivät vitosen lahjakortin Siwaan.

Viime viikolla ostettiin naudan ulkofilettä, joka haisi pakettia avatessa ihan kamalalta. Kaupasta sai rahat takaisin ja neuvon, että jos jotain muuta kompensaatiota tahotaan, niin pakkaajalle kannattaa laittaa palautetta. Pistettiin palautetta menemään, ihan vain urheilun kannalta - mun entisten kokemusteni mukaan ko. lafka ei oo kovin kova korvaamaan, eikä myöskään säilytelty tai lähetelty minkäänlaisia kuvia tai näytteitä tuotteista tai pakkauksista. Eilen kolahti postiluukku. Lähettivät kaksi kympin lahjakorttia S-ryhmän kauppoihin.

--

Eihän näillä rikastumaan pääse, mutta on niissä vain vahva psykologinen vaikutus. Kehtaa uudestaankin ostaa jotain tuotetta, kun tietää, että niitä kiinnostaa, jos kaikki ei olekaan hyvin.

--

Joskus ostin mansikanmakuisen välipalapatukan, ja puoleen väliin syötyäni tajusin, että ei se kyllä mansikalta maistu. Laitoin täysin viattomasti palautetta, että olikohan tässä pakkauksessa oikea patukka, että ei vaan olisi toffeenmakuinen, ja toffeepakkauksissa mansikanmakuisia. Lähettivät mulle selityksen, että mansikka-aromi oli jäänyt aika pienelleen ko. annoksesta, ja kuusi toffeenmakuista patukkaa.

Mun lempitarinani on eka reklamaationi, kun lähetin kirjeen kanssa teepussin, josta katkesi naru. Sain takaisin ison pussillisen teepusseja. Siinä oli jotain niin herttaista.

Ainakin rahallisesti hienoin tarina taitaa kuitenkin olla se, kun kaveri sai kahdet Vallilan verhot yksien hinnalla. Ensimmäisistä verhoista toinen ommeltiin liikkeessä nurinpäin - pienet linnut istuvat oksalla pää alaspäin - ja kun uusia verhoja mentiin hakemaan, oli ensimmäinen kangas loppu. Uudella kankaalla toiset verhot. Tälläkin hetkellä molemmat roikkuvat ikkunassa, ja täydestä menee.

Onko muita hienoja tarinoita?

lauantai 14. syyskuuta 2013

ei-niin-kaunista keittiöstä

Uunissa paistetusta falafelista (tällä ohjeella) tuli pullien sijasta lähinnä pihvejä. Ihan hyviä silti. Maustaminen on hauskaa puuhaa, "ei mulla ole kuminaa, korianteria tai persiljaa... laitanpa sen sijaan currya ja timjamia!". Lopputulos on harvoin sitä, mitä alkuperäisessä ohjeessa, mutta saa niistä sentään ees jotain vinkkiä.


Opin myös uuden asian kuivatuista kikherneistä: kun ne turvottaa, niin painokin kaksinkertaistuu. Ajattelin kyllä etukäteen, että jotain sille painolle varmaan tapahtuu, mutta ajatus ei kestänyt kovin pitkään. Kuinkahan pitkään tämänkin huomion muistaisi... Tällä kertaa sentään tajusin laittaa herneet turpoamaan tarpeeksi isoon astiaan, viimeksi pomppivat pitkin pöytiä ja lattioita, kun eivät mahtuneetkaan astiaansa.

--

Päivän toinen keittiöepäonnistuminen oli myös se toinen asia, mitä keittiössä tänään yritin tehdä: pähkinä-cappuccinokolmiot. Lopputuloksen ulkonäkö ei nyt ihan täysin vastaa kirjan leivoksia.

Mutta siis voi hyvä ihme sentään. Jos kovien keksienkään dippaaminen suklaaseen ei ihan oikeesti onnistu, niin millä järjellä mä edes ajattelin, että tää pehmeähkö leivos olisi jäähdyttyäänkään upotettavissa suklaaseen, ja vielä nousisi sieltä ehjänä ylös. Kolmella palalla yritin, niistä viimeisestä jäi melkein puolet leivoksesta suklaakupin pohjalle. Niistä hienoin myös näytti näinkin upealta:



Että joo. Siinä vaiheessa luovutin. Mutta sen sijaan, että olisin heittänyt sekä leivospalat että sulan suklaan pitkin seiniä teki kyllä mieli, tungin sen suklaan minigrip-pussiin (paras suklaapursotusapuväline ikinä!) ja eiku taiteilemaan.


Jos ei kerrota, millasia niitten piti olla, niin ehkä ne menee ihan täydestä. Epätäydellisyys on inhimillistä.

--

Toisaalta, millonhan mä olisin saanut keittiössä aikaan jotain, joka vastais mun mielikuviani siitä, kuinka hienolta kaikki vois näyttää? Ei pitäis ehkä suunnitella edes päässään niin paljon kaikkea, mihin välineet ja sorminäppäryys ei kuitenkaan ihan riitä.

torstai 5. syyskuuta 2013

sormet kovilla

Postauksen kuvat eivät ole kauneimmasta päästä, luvassa halkeilevaa ihoa. Mun arkeani.

Voisin kirjoitella taas muutaman sanan siitä, kuinka epäkivaa on, kun sormet kuolee epäsäännöllisin väliajoin. Jos ne väliajat olis edes säännöllisiä, niin vois ennakoida jotain, mutta ei...

Tällä hetkellä kirjoitan käyttämättä oikean käden etusormea, tästä syystä:


Mun psoriasikseni oireilee vain viidessä sormessa. Lähinnä niiden kynsissä. Satunnaisesti vie koko sormet mukanaan. Silloin sormet näyttävät tältä. Äärimmäisen kuivilta, kyllä. Kuvassa olevan etusormen pää on kivikova, täysin vailla elastaania. Jostain syystä nuo vaan välillä kuivuvat täysin.



Oikeaa kättä kämmenpuolelta katsoessa ei taida jäädä epäselväksi, mitkä sormet sairastavat, vai?



Etusormi on se pahin. Eniten sille olisi käyttöä, ja nyt tuntuu sormenpäässä joka ikinen kerta, kun suoristan sormen.


 Keskisormi ei ole yhtä karun näköinen, eikä pahantuntuinenkaan. Kuoriutuu silti omia aikojaan sekä sormen sisä- että reunapinnoilta ja sormenpäästä.


Vasen käsi on jostain syystä (jep, tää on äärimmäisen epäsäännöllistä ja epäjohdonmukaista oireilua) aika normaalin näköinen. Kuvasta ei melkein edes huomaa peukalon punertavaa nahkaa.


Ehkä juuri siitä syystä, että kyseessä on peukalo, jota käytetään vähän eri tavalla kuin muita sormia, tuntuu peukalon ihokin kuluvan aina vähän eri tavalla. Kuvassa selkeästi ryppyilevä kohta on kirkkaanpunainen ja joinakin päivinä jopa kosketusarka. Lisäksi koko sisäpinnan iho kuoriutuu.

Tästä syystä pistää aina välillä mietityttämään, että saako multa edes sormenjälkiä. Passiin sai kuitenkin ihan normaalisti.

Ja niin, kyllä, tekee kipeää. Ja kyllä, ottaa päähän. Geneettiset ja parantumattomat sairaudet on lievästi sanottuna syvältä.

maanantai 2. syyskuuta 2013

hihitystä

Mulla on paha tapa hihittää itsekseni, kun teen jotain tyhmää. Tai jotain hassua tapahtuu. Tai mieleen tulee jotain hauskaa. Tai kun väsyttää.

Viime viikolla pyörittelin salilla olkapäitä liikkeelle puukepin kanssa. Löin itteäni sillä puukepillä jalkaan. Jatkoin pyöritystä hihittäen itekseni.

Samaa sarjaa seurasi, kun nappasin molempiin käsiin kahvakuulat. Löin toisella niistä itteäni suoraan lonkkaluuhun. Kun ei satu pahemmin, niin ei voi kuin hihittää.

Joskus testailin penkkipunnerrusta käsipainoilla. Toisesta kädestä loppui voimat ja pudotin 15kg rautaa suoraan päälleni. Piti hihittää hetki tekemättä mitään, ennen kuin pystyin edes jatkamaan.

Eilen jalkapäivän päätteeksi rupesin ottamaan kenkiä pois. Toinen lähti helposti, toisen kohdalla ei enää jalat meinanneet kantaa tai taipua. Hihitin pukkarin seinään nojaten, kunnes kanssatreenaaja kysyi, että onko kaikki kunnossa.

Niitä miljoonia kertoja, kun kompastun kaupungilla jalkoihini tai astun huonosti portaille ei kannata edes mainita. Sen takia kaupungilla olisi usein parasta olla jonkun kanssa. Ei vaikuta niin tyhmältä, kun on edes joku toinen, jonka kanssa hihittää.

Toki mulla on myös tapana pyöritellä silmiäni, unohtua tuijottamaan kaukaisuuteen, lauleskella äänettömästi radion mukana ja siristellä silmiäni miettiessäni siinä määrin, että Olli on nimennyt sen mun ajattelukatseekseni. Pitäiskö aikuisen ihmisen vähitellen oppia hallitsemaan kasvojaan ja reaktioitaan siinä määrin, että osais käyttäytyä ihmisten ilmoilla?

Ps. Aikuismaisesta käytöksestä puheen ollen, oon taas suunnitellu synttäreitäni muutaman kuukauden etukäteen. Tällä kertaa oon päätyny siihen, että pidän kakkukahvit. Leivon itteni sekopäiseks.