tiistai 29. joulukuuta 2015

2015

Haluaisin vetää jotain yhteen tästä vuodesta.

Ensimmäinen ja kirkkain ajatus on toistuvasti, että tää vuosi on ollut mun tähänastisen elämäni sekopäisin. Melkoista vuoristorataa.

Siinä, missä viime vuonna oli suurimman osan ajasta väliaikainen olo, oon tänä vuonna kokenut tosi vahvasti sen, että olen oikeassa paikassa. Paikassa, hetkessä ja tilanteessa, jossa mun kuuluukin olla. Hetken aikaa perillä. Nyt se pit-stop on jo ohi, ja yritän tajuta, mihin tämänhetkinen polku haluaa mut johdattaa. Johonkin kuitenkin, sittenpä nähdään. Mun mieltäni lämmitti ja kutkutti hirveästi joulun aikaan elokuvassa kuulemani lausahdus "Everything will be alright in the end. If it's not alright, it's not the end". Siihen luottaen.

Vuoden teema vuoristoradan lisäksi on tosi vahvasti ollut työ. Onnistumiset ja oppimiset, epätoivon hetket, ylityöt, oman työidentiteetin löytäminen. Vakituinen työ joustavine työaikoineen. Oon oppinut ihan älyttömästi, en ois mitenkään voinut vuosi sitten veikata, mitä mun työnkuvaani tällä hetkellä kuuluu. Myös mun sosiaalinen elämä on pyörinyt tosi vahvasti töiden ympärillä - onneksi siellä on ihmisiä, jotka auttavat selviämään myös huonoista hetkistä ja päivistä, ja joiden kanssa haluaa viettää aikaa myös työajan ulkopuolella.

Toinen suuri tekijä tälle vuodelle on musiikki. Oon enemmän tai vähemmän löytänyt oman ääneni, oman tapani laulaa ja sovittaa. Oman tapani oppia uusia lauluja ja tehdä niistä omanlaisiani tulkintoja - joskus hyvinkin kaukana alkuperäisestä versiosta. Pärjään kitaran kanssa huomattavasti paremmin kuin vuosi sitten, vaikka melkoista rämpyttämistä tuo mun soittelu yhä onkin. Toisaalta, eipä mulla ole ikinä ollutkaan tarkoituksena muu kuin pystyä säestämään itseäni yksin laulellessani.

On myös oppinut tosi paljon itsestäni, siinä sivussa myös jotain muista. Tulkitsemaan ja ymmärtämään muita paremmin, vähitellen. Analysoinut vielä aiempaakin enemmän ilmeisesti se on mahdollista omia tekemisiäni ja ajatuksiani. Täysin itsekkäästi tullut siihen lopputulokseen, että saan olla ihan oma itseni. Vaikea, ailahtelevainen, välillä jopa irrationaalinen. Lämmin, välittävä, empaattinen. Omaa aikaa, hiljaisuutta ja aikatauluja kaipaava. Lahjakas. Kaikki siistissä sekasotkussa, yksissä kuorissa. Aina ei jaksa, ja se on ihan ok. Sen voi jopa sanoa muille ääneen.

Ensi vuodelle voisin ottaa tavoitteeksi löytää vähän paremman tasapainon työn ja muun elämän välille. Vaikka työpaikka on kiva ja työ mielenkiintoista kyllä, ihminen voi ilmeisesti löytää intohimonsa vaikkapa lain tulkinnasta ja siihen liittyvän järjestelmän käytöstä ja kehityksestä, ei sen kuitenkaan kuuluisi olla koko elämä. Mun kuuluu pystyä viettämään viikonloppuja ja lomia pohtimatta, jäikö sittenkin jotain tekemättä. Luottaa siihen, että siellä pärjätään kyllä ilman muakin. Uskoa, että mä en ole korvaamaton - ja toisaalta myös se, että teen kuitenkin tärkeää, järkevää ja oikeaa työtä. Tasapaino.
Haluaisin myös kirjoittaa enemmän - ajatuksia, runoja, tilannekuvauksia, jotain. Ja laulaa. Ehkä yhdistää nämä kaksi. Ehkä.

Aloitan muutaman päivän päästä viimeisen vuoteni parikymppisenä. En mä ole vielä valmis olemaan aikuinen. Aika on kavala kaveri.

Hyvä tästä tulee.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

kiinni epätodellisesta hetkestä

Epätodellinen olo.

Yritän oppia ottamaan näistä kiinni ja ymmärtämään, mitä oikein tapahtuu. Mistä nää tulee, miten pitäisi reagoida ja - etenkin - mitä tästä pääsee eroon.

Perjantaina töistä lähtiessä tuntui, että ei ole koskaan juuri muualla ollutkaan kuin toimistolla. Perjantain työpäivä vielä sentään oli ihan normaalipituinen.

Eilen oon joutunut miettimään tosi usein, mitä päivää eletään. Tänään samoin. Viikonloput on jotenkin hämmentävän pitkiä, lauantaiaamun ja sunnuntai-illan välinen aika tuntuu ihan lomalta.

Luin pari päivää sitten yhden palaverin muistiinpanot. Olin siellä paikalla (ja ihan äänessäkin muistaakseni), mutta mua ei mainittu osallistujissa. Jäin miettimään ihan tosissaan, että kuvittelinko mä kokonaan olleeni siellä. Seuraavaksi rupesin epäilemään koko olemassaoloani.

Viimeisten viikkojen aikana oon joutunut ihan tosissani miettimään, onko nyt syksy vai kevät. Eilen junailtiin Helsinkiin, ja tuntui, että en oo istunu lähijunassa aikoihin - viikko, pari sitten viimeksi kuitenkin. Laulan, enkä tunnista omaa ääntäni. Kohta mennään varmaan myös siinä pisteessä, että en tunnista itseäni peilistä.

Stressiperäistä, varmasti. Viimeisten kolmen viikon aikana oon tehnyt noin neljän viikon verran töitä. Vielä riittäisi, en vaan enää jaksa raahata itseäni toimistolle näin sunnuntaina. Huomenna jatkuu. Vauhtisokeus.

Kunhan työtaakka tästä helpottaa, on julistettava Operaatio Rauhanaika. Kunhan muistaisin tämän vielä huomenna.

perjantai 28. elokuuta 2015

kaikkensa antaneen ajatuksia

Liian pitkä työviikko takana. Päällä pahin väsymys aikoihin. Hyvä aika eritellä omat tuntemuksensa ja oppia tästä taas jotain?

1) Väsymys
Sellainen väsymys, että ajatus vaikkapa ruoanlaitosta tuntuu kyllä aika mahdottomalta. Edelleen mä vaan väsyn helpommin kuin moni muu. Jos vaan lakkaisi vertaamasta itseään muihin... mutta kun se on niin helppoa. Liian helppoa. Joo, 8h ylitöitä yhden viikon aikana on ehkä paljon monelle, mutta kun ei kaikille. Mulle on.

Mistä päästäänkin suoraan seuraavaan:

2) Syyllisyys
Okei, oon tehnyt paljon. Mutta kun se on vain murto-osa kaikesta siitä, mitä on yhä tekemättä. Ja nyt muut siellä joutuvat raatamaan. Talkoohengellä töitä viikonloppuna, ja mä en vain pysty, en jaksa. Pitäisi pystyä enempään, pitäisi jaksaa enemmän. Kun ne muutkin jaksaa.

Jännittävänä aisaparina tälle toimii seuraava:

3) Ärtymys
Mutta kun minä tein jo tässä viikon aikana niitä hommia, mitä muut menevät viikonloppuna tekemään. Ja niitä ylistetään ja palkitaan. No, tein jo yhden työpäivän verran ylimääräistä tällä viikolla. Ei enää viikonloppuna jaksa. Missä mun ylistykseni ja palkkioni?

Ja siihen päälle vielä:

4) Turha olo
Jotenkin tää kaikki aina kiertyy siihen, että mihin mua edes kaivataan. Ihan hyvin tulevat toimeen ilman muakin, kunhan vaan taas roikun mukana.

Huoh.

Sen verran oon elämässäni oppinut, että tunnistan rajani. Tiedän, että nyt ollaan siinä väsymyspisteessä, että suunta on vain alaspäin, jos nyt en pysähdy. Syyllisyys yrittää pakottaa huomennakin edes vähän tekemään töitä (ja ärtymys sanoo siihen päälle, että saisinpa ainakin sen ylistyksen, minkä muutkin, prkl), mutta väsymyksen takaa tajuan, että ei. Ja sitten ne kaikki neljä taas tanssii piirileikkiä ja valssia ja tangoa, kunnes mun rytmitajuni katoaa kokonaan.

Elämä olisi paljon helpompaa, jos ei olisi niin tunnollinen.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

tapansa kullakin

Joskus on kyllä hienoa, kun tajuaa, millaisia tapoja itsellä oikein onkaan... Tänään oon yhtäkkiä äkännyt, että mä

  • kutsun kavereita meille asumaan
"Joo joo, meille mahtuu, meillä on patjoja ja paljon lattiatilaa, siihen mahtuu nukkumaan, jos tarvii!"
Tällä hetkellä tässä on jopa jotain järkeä (ja ehkä jopa lunastustarvetta), kun asutaan kuitenkin pääkaupunkiseudulla, jonne voi tulla töitten perässä yllättäenkin muuttoa.
Mutta kun tein samaa jo vuosia sitten.
Oltiin muutettu edelliseen kämppään ihan vähän aikasemmin, kun yks yö näin unta, että Ollin entinen kämppis asui meidän kylppärissä. Tän jälkeen ilmotin, että kylppäriin ei saa muuttaa, mutta muuten meille kyllä tarvittaessa mahtuu. Loppujen lopuks sitä "muuta tilaa" olikin sit jaoteltu ihan kunnolla: yhelle kaverille oli varattu parveke, toiselle keittiönpöydän alunen, kaveripariskunnalle luvattiin sohva ihan kokonaan ja viimeselle sankarille ilmoitettiin, että häkkivarastoon sit vaan. Mitä ihmettä :D
Ei niistä kukaan koskaan kuitenkaan muuttanut meille.

  • kerron kavereideni kuulumisia toisilleen, riippumatta siitä, tunteeko ne toisensa vai ei
Etenkin kaikki isoimmat jutut - parisuhteet, yhteenmuutot, kihlat, työpaikat, valmistumiset... mitä näitä nyt on. Välillä sentään muistan varmistella ennen kuulumisten kertomisia, että tietääkö se toinen nyt, kestä mä puhun - ihan aina todennäköisesti en ees kysy, kerron vaan.
Tää on vähän johtanut siihen, että mä en ihan aina enää muista, ketkä mun kavereista nyt oikeesti tuntee toisensa ja ketkä ei. Useimmat sentään on joskus ainakin nähnyt toisensa, parhaimmillaan jopa jutelleet joskus. Parin tytön kanssa kuitenkin pääsin siihen tilanteeseen, että kerroin niitten kuulumisia toisilleen varmaan lähemmäs vuoden ajan, kunnes lopulta molemmat osu meille kylään yhtä aikaa - ja tapasivat toisensa ekaa kertaa. Kuin vanhat tutut jatkoivat siitä, mihin mä olin viimeksi jäänyt.

Että mitenkäs tän nyt vetäisi yhteen... Oon selvästikin asunut kommuunissa jossain edellisessä elämässäni. Mi casa es su casa ja... mi amigo es su amigo? Amiga? Mis amigos, tus amigos? Äh. Kaveri ku kaveri.

torstai 9. heinäkuuta 2015

mikä laulaen tulee...

Oon aina sanonu, että oon laulanut yhtä pitkään ku oon puhunut sivuhuomautuksena, että en puhunut juuri mitään ennen kahden ja puolen vuoden ikää, joten tää toteamus saattaa olla yllättävän lähellä totuutta. Joskus enemmän ja joskus vähemmän, mutta käytännössä aina vähintään radion mukana kyllä, automatkat mun kanssa voi olla hyvin mielenkiintoisia ja musiikintäytteisiäOon opetellut soinnut ja peruskompin kitaralla ja pianolla ihan sitä varten, että pystyn säestämään itteäni. Ei tarvii aina ihan vain a cappellana laulaa.

Viimeisen puolen vuoden aikana oon kuitenkin tajunnut ihan jännästi, että laulamaan oppii laulamalla. Että mitä enemmän laulaa, sitä paremmin sen osaa. Että omaa äänialaansa voi ihan oikeasti kasvattaa ihan vain sillä, että toteaa, että tuohon nuottiin asti pitäisi tässä biisissä päästä - ja sitten laulaa, kunnes pääsee.

Tein mielenkiintoisen huomion, että loppujen lopuksi voin opetella laulamaan oikeastaan vähän mitä tahansa - mun ei tarvitse kuulostaa täsmälleen samalta kuin se alkuperäinen esitys. Mä voin tehdä omanlaisen version ja kuulostaa vaikka ihan itseltäni. Tämä toki vaati sen, että ensin onnistuin hyväksymään sen, että tältä mä kuulostan ja tällä tavalla laulan. 

Oon käsittänyt myös sen, että mulla on aina ollut lähipiirissä tosi musikaalisia ihmisiä. Sellaisten rinnalla tulee helposti tosi keskinkertainen olo. Enkä mä vieläkään tule ikinä kuulostamaan samalta - mutta se on ihan okei. Ne kuulostaa siltä, miltä kuulostaa ja laulaa niin kuin laulaa, mä kuulostan ehkä erilaiselta ja lauleskelen omalla tavallani. Oon oikeastaan jopa vähän kummastunut siitä, miltä kuulostan omissa äänitteissäni video rullaamaan pokkarissa ja kamera kohti seinää. Ajoittain ihan positiivisesti kummastunut.

Sanovat aina, että "harrasta urheilua, niin pysyy pää terveenä". Joo, auttaahan sekin, mutta ei se kaikille pelkästään riitä. Ainakin mä kaipaan myös jotain luovaa, jotain musiikkia. Nykyisin kaivankin kitaran esiin melkeinpä joka päivä ja laulan menemään. Joku biisi soi päässä - voisinpa opetella sen. Ja eiku opettelemaan. Ja eiku laulamaan. Flow-tila päälle ja sielu lepää.

lauantai 6. kesäkuuta 2015

kevyesti urakehityksestä

Paria päivää vaille yhdeksän kuukautta sitten irtisanoin itseni ensimmäisestä työstäni, jonka työsopimuksessi luki "toistaiseksi voimassa oleva". Vakituinen työ tässä taloustilanteessa, puolentoista vuoden työttömyyden jälkeen, ja minä lähden kalppimaan. Ilman varmuutta tulevasta, yksi työhaastattelu silmissä kiiltäen. Hups.

Tasan kahdeksan kuukautta sitten aloitin nykyisessä työpaikassani, vuoden määräaikainen sopimus allekirjoitettuna ja ihan täysin tietämättä, mitä mun odotetaan tekevän. Jälkiviisaana on helppo todeta, että tokkopa nuo tiesivät itsekään ihan tarkkaan, millaiseksi mun toimenkuvani tulee pikkuhiljaa muodostumaan.

Ei meistä kukaan varmaan arvannut, millainen tekninen ja insinöörimäinen "se toimii, mutta miksi se toimii, ja toimiiko se, jos jotain muuttuu, ja jos ei, niin miksi ei?" taipumus musta löytyy. Selittäessäni työhaastattelussa Pekan Putken Pekasta asiakkaana en olisi voinut arvata, että puoli vuotta myöhemmin saan pääsyn tietokantaan. Ensimmäisenä ei-teknisen-puolen työntekijänä ilmeisesti. Hups.

Toissapäivänä taiteilin nimmarini toiseen sopimukseen samalle yritykselle. Hei hei määräaikaisuus, "sinut vakinaistetaan", oli hr-ihmisemme täsmälliset sanat. En tiennyt stressaavani aiheesta, mutta viimeiset pari päivää olo on ollut kovin kevyt, eli jonkinlainen kivikuorma tulevan epävarmuus selvästi oli.

Alle puolessatoista vuodessa työttömästä verkkoavustajan kautta asiakaspalveluasiantuntijaksi. Paikkaan, jonne on joka päivä kiva mennä töihin - ihan jo senkin takia, että mulla on työpaikka, jossa halataan. Työkavereita, jotka ovat joka päivä aidosti iloisia nähdessään toisensa. Työ, jossa saa oikeasti käyttää päätään, tehdä selvitystä, oppia uutta ja joskus polkea jalkaa painokkaasti maahan, koska asiat nyt vaan pitäisi tehdä jollain tavalla, että meidän asiakkaat saavat parempaa palvelua.

Oon hiljalleen herännyt huomaamaan, että enää mulla ei ole työttömän identiteettiä. Mulla on työminä, joka oikeasti osaa asiansa, selittää, selvittää, kysyy ja kyseenalaistaa. Mun ei tarvitse etsiä kesätöitä, mulla on kesäloma ja kesälomasijainen.

Voin sanoa suoraan, että on tämä vaatinut rämpimistä. Unettomia öitä. Viiltävää pettymystä, kun taas yhteen työhakemukseen ei tule minkäänlaista vastakaikua. Pätkätöitä. Puurtamista, kun yhdessä päivässä tehtiin kahden työkaverin kesken seitsemän ihmisen työt. Päätöksen siitä, että nyt minä hyppään tietämättä, ottaako kukaan kiinni. Ja kyllä, sen muuton toiseen kaupunkiin. Mutta lopulta tuntuu siltä, että tähän siinä kaikessa tähdättiin, tähän mun oli tarkoituskin päätyä. Elämää ja tulevaisuutta on vielä jäljellä vaikka minkä verran, mutta tämä on se paikka, missä mun on tarkoitus olla juuri nyt.

Olo on kevyt. Olo on hyvä. Tällä hetkellä olen onnellinen.

maanantai 4. toukokuuta 2015

elämäni oppeja

Se aika vuodesta, kun on pakko kerrata itselleenkin tajuamiaan elämänoppeja. Ihan vain elämästä ja ihmissuhteista.

Et voi päätellä mitään siitä, miten joku käyttäytyy seurassasi, jos et tiedä, miten se sama joku käyttäytyy muiden seurassa
On ihan liian helppo tulkita kaikkien muiden käyttäytyminen sen mukaan, miten itse tekisi. "Minä ainakin halaan vain parhaita kavereita, tuo varmasti pitää siis mua tosi läheisenä" ja "Tuo ei koskaan katso silmiin, minä ainakin haen katsekontaktia kaikkien edes siedettävien kanssa, se siis ei varmasti pidä musta yhtään".
Oikeasti ne pienet ja suuremmatkin asiat todennäköisesti tarkoittaa sille toiselle jotain ihan muuta. Ehkä se halaa kaikkia, tai ei katso ketään silmiin.

Olet ihan itse vastuussa omasta onnellisuudestasi
Toki joku muu voi tehdä sut onnellisemmaksi, elämä jonkun muun kanssa on parempaa kuin ilman sitä, tai jonkun kanssa ajanvietto saa sut paremmalle tuulelle kuin ajanvietto ilman sitä.
Kukaan ei kuitenkaan voi rakastaa toista ehjäksi, eikä kukaan voi kertoa sulle, miltä asioiden tulisi tuntua. Toisen syliin voi hautautua silloin, kun omat jalat eivät kanna, mutta kyyneleitä pyyhkivät kädet eivät saa siloteltua ajatuksia pääsi sisältä. Se on - hyvässä ja pahassa - jokaisen itsensä tehtävä.

Olet oman elämäsi tärkein henkilö
Omat vanhemmat ja lapset, tyttö- ja poikaystävät, sisarukset ja parhaat ystävät... Kyllä, kyllä, varmasti tärkeitä, etkä voisi kuvitella elämää ilman heitä. Se kuitenkin olisi varmaan jotenkin mahdollista. Oma elämäsi ilman omaa itseäsi ei kuitenkaan olisi.
Monelle on tärkeää se, että muilla ympärillä olisi mahdollisimman hyvä olla, että itse ei koskaan aiheuta muille pahaa oloa, vaan on olkapäänä joka surulle. Mutta miten se oma hyvä olo?
Aina ei ole itsekästä sanoa, että tänään ei kerkiä nähdä, tänään on saatava olla yksin ja juoda kahvit rauhassa. Tai että voidaan kyllä jutella, mutta tänään on mun vuoroni puhua. Koska jos sinä et kunnioita itseäsi sen verran, että vaadit itsellesi hyvää oloa, muistaako kukaan muukaan tehdä sitä? Jos kuitenkin elät täällä vain kerran, niin olisiko elämä kuitenkin tarkoitus käyttää nauttien siitä, mitä tekee (ja tehden sitä, mistä nauttii).

Ja uusimpana: Et voi elää omaa elämääsi väärin
Toki on olemassa hyviä ja huonoja päätöksiä, pienempiä ja isompia. Tänään kävelin ohi ihmisestä, jonka kanssa olisin voinut jäädä juttelemaan, ja jauhan sitä mielessäni seuraavat tunnit. Toissavuonna tein puolivillaisesti työhakemuksen, josta olisi voinut poikia jotain jännittävää, ja jossittelin mielessäni kuukausitolkulla. Kymmenen vuotta sitten en osannut ajatellakaan ulkomaille lähtöä, ja välillä yhä mietin, olisiko sittenkin pitänyt.
Ja sitten vielä yhteiskunnan normit, säädökset ja lait, joita olisi hyvä, kannattaisi ja pitäisi noudattaa. Sopivasti soveltaen, kunhan ketään muuta ei matkallaan tahallaan loukkaa tai satuta.
Mutta kun elämää ei ole käsikirjoitettu, eikä elämäsi ole elokuva. Se mitä päätöksiä teet, vaikuttaa siihen, mihin elämäsi vie. Mutta mihin tahansa suuntaan polku kääntyy, se ei ole väärä suunta. Ei elämässä ole oikeita tai vääriä vastauksia.

Itsestäänselvyyksiä? Ehkä. Mulle nämä kaikki ovat vaatineet jonkinlaisen heureka-hetken, että olen älynnyt, mistä oikeasti on kyse. Ja edelleen joudun itselleni melkein päivittäin näitä tolkuttamaan. Pikkuhiljaa kiinni elämästä ja oman itsensä sankariksi.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

lamaannus

Joitain asioita pitäis ehkä joskus vaan koittaa sanottua ja saada sanotuksi: kaverit, ystävät, kyllä mulla on teitä ikävä ja olette mielessä.

Enemmän tää korostuu, kun asuu väärällä puolella Suomea. Ei enää vain törmää vahingossa, eikä pääse innostumaan ex tempore -kahvihetkiin tai illanviettoihin. Pitäisi ihan ottaa puhelin käteen ja soittaa, laittaa viestiä, mitä vaan.

Joskus jopa saan puhelimen käteen asti. Ja sitten se iskee. Lamaannus. Joskus saan alotettua viestin kirjottamisen. Lamaannus. Joskus jopa kesken viestittelyn. Lamaannus.

Se, että musta ei kuulu mitään, ei tarkota sitä, että mä en välitä. Että mua ei kiinnosta. Että et ole mielessä. Mä en vaan pysty. Lamaannus.

Kynnys tämän tekstin julkaisuun? Huikea. Sinne meni.