sunnuntai 13. syyskuuta 2015

kiinni epätodellisesta hetkestä

Epätodellinen olo.

Yritän oppia ottamaan näistä kiinni ja ymmärtämään, mitä oikein tapahtuu. Mistä nää tulee, miten pitäisi reagoida ja - etenkin - mitä tästä pääsee eroon.

Perjantaina töistä lähtiessä tuntui, että ei ole koskaan juuri muualla ollutkaan kuin toimistolla. Perjantain työpäivä vielä sentään oli ihan normaalipituinen.

Eilen oon joutunut miettimään tosi usein, mitä päivää eletään. Tänään samoin. Viikonloput on jotenkin hämmentävän pitkiä, lauantaiaamun ja sunnuntai-illan välinen aika tuntuu ihan lomalta.

Luin pari päivää sitten yhden palaverin muistiinpanot. Olin siellä paikalla (ja ihan äänessäkin muistaakseni), mutta mua ei mainittu osallistujissa. Jäin miettimään ihan tosissaan, että kuvittelinko mä kokonaan olleeni siellä. Seuraavaksi rupesin epäilemään koko olemassaoloani.

Viimeisten viikkojen aikana oon joutunut ihan tosissani miettimään, onko nyt syksy vai kevät. Eilen junailtiin Helsinkiin, ja tuntui, että en oo istunu lähijunassa aikoihin - viikko, pari sitten viimeksi kuitenkin. Laulan, enkä tunnista omaa ääntäni. Kohta mennään varmaan myös siinä pisteessä, että en tunnista itseäni peilistä.

Stressiperäistä, varmasti. Viimeisten kolmen viikon aikana oon tehnyt noin neljän viikon verran töitä. Vielä riittäisi, en vaan enää jaksa raahata itseäni toimistolle näin sunnuntaina. Huomenna jatkuu. Vauhtisokeus.

Kunhan työtaakka tästä helpottaa, on julistettava Operaatio Rauhanaika. Kunhan muistaisin tämän vielä huomenna.