2016

Se aika vuodesta.

Tämä vuosi on ollut... melkoinen. Se on paras sana kuvaamaan tätä. Melkoinen vuosi.

Testasin, miltä tuntuu työuupumus. Ei kovin kivalta. En suosittele. Löysin itseni stressimaniasta useammankin kerran. En suosittele sitäkään. Huomasin, että on ihan oikeasti olemassa sellainen olotila, että ei voi kuunnella edes musiikkia, kun pää huutaa hiljaisuutta. Edelleen - en suosittele.

Tein töitä. Liikaa, taas. Kilahtelin useammallekin työkaverille. Ärähdin toimitusjohtajalle. Sain lisää vastuuta ja palkankorotuksen. Speksasin, testasin ja vedin tiimiä. Sain asioita järjestykseen ja jotain aikaan. Opin luottamaan uusiin tiimeihin - kyllä ne auttaa.

Lomailin, yhteensä kuusi viikkoa. Ainakin kaksi niistä osasin ottaa loman kannalta. Olin pitkästä aikaa kunnon flunssassa. Toista vuotta putkeen pidin kaksi sairauslomapäivää. Erikoista. Tältä vuodelta jätin kuitenkin sairaalareissun väliin. Hyvä minä.

Hukkasin salimotivaation. Kiipesin seinille kahdesti, lenkkeilin hädin tuskin sitä enemmän. Olin huono tyttöystävä. Jostain jää aina miinuksen puolelle, tällä kertaa huomattavimmin näistä.

Lauloin. Kävin kolmella laulutunnilla, ja olen tehnyt ainakin jotain joskus oikein. Välillä toisaalta en yhtään mitään. Versioin Bear's Deniä (Agape), Anna Nalickia (Drink Me), Linkin Parkia (Numb) ja Brandi Carlileä (Dreams). Huomasin pystyväni laulamaan Let It Go'n. Aion vielä joskus saada valmiiksi puolitempoisen Kryptonite-version. Komppasin lauluesitystä kitaralla ystävien häissä pahemmin mokailematta.

Kirjoitin harmillisen vähän. Työkseni jonkin verran. Kovin vähän kuitenkaan mitään mainitsemisen arvoista. Yhden vanhan tekstini pistin uusiksi ja nuotteihin. Se on joka toinen päivä "jotain sinne päin, ei niin hyvä kuin voisi olla" ja joka toinen päivä "yllättävän onnistunut".

Opiskelin taas vähän lisää persoonatyypeistä. Omasta syntymäkartastani. Itsestäni. Muista. Ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja kanssakäymisestä. Jaksoin pitkästä aikaa olla avoinna huomaamaan, kun muilla on paha olla. Tehdä asialle jotain. Jutella. Kuunnella. Koskettaa. Uskon tehneeni jotain hyvää. Uskon kosketuksen voimaan ja energiavirtoihin taas vähän enemmän. Joskus vielä opettelen energiasta enemmän.

Ystäviä. Ei ne vuosien takaiset ihan helpolla katoa, vaikka niitä näkee ihan hävettävän harvoin. <3. Moneen kertaan mietitty, harvoin päässyt kuulumisten kyselyyn asti, saati sitten enemmän. Ehkä joku uusi luottamus rakennettu, joku menetetty ja vähitellen uudelleen opeteltu.

Vauvabuumausta. En minä, mutta ystävät. Hääbuumausta. En minä, mutta ystävät. Kaason pesti ja morsiuspuku ystävälle.

Melkoinen vuosi. Vuoristoratateema jatkui edelleen. Jos ensi vuonna vihdoin sitä tasapainoa?

stressin paluu, osa n+1

Iski stressi.

Se ehtikin olla poissa jo muutaman viikon. Jotenkin salaisesti ja vaivihkaa se kuitenkin taas löysi takaisin.

Eka meni yöunet. Joskus nukkumaanmeno vaan tuntuu jotenkin liian vaativalta. Ja kun aamulla on kuitenkin pakko herätä, uniaika jää vähän turhan lyhyeksi.

Seuraavaksi meni ruokahalu. Kun yhtenä päivänä syö lounaastaan puolet ja seuravaana ei juuri mitään, rupeaa itsekin miettimään, että mitähän nyt.

Ja sitten meni kynnet.

Ei oikeastaan ollut ikävä tätä.

Seuraavaksi menee taas ajantaju ja sanat.

Jos tässä vaiheessa tietäisin, miten tän saa stopattua, olis ihan kiva.

huolenpitoa - neljä onnistumista ja yksi hyvä yritys

Ryhdyin vihdoin harrastamaan huolenpitoa - itseni ja omaisuuteni.

Ostin sähköhammasharjan. Tavallinen harjaaminen tuntuu nyt ihan tyhmältä.

Käsittelen kauneimmat ja kivoimmat kenkäni kerran viikossa-kahdessa suojaavilla aineilla. Saavat pysyäkin kauniina ja kivoina.

Ostin nahkaöljyn ja sivelin sillä nahkatakkini. Pehmeni muuten ihan huomattavasti.

Sisäistin viimein kosmetologin sanat siitä, että kuivalle iholle kosteuttava kasvonaamio ja kuorinta silloin tällöin tekisi hyvää. Hankin kosteuttavan kasvonaamion. Ja kuorivan kasvonaamion. Ja hoitavan+rauhoittavan kasvonaamion vähintään puoliksi sen takia, että sen nimessä on "anti-stress". Kaiken lisäksi jaksan levitellä niitä naamalleni inhimillisen pienillä intervalleilla.

Ajattelin ruveta hoitamaan myös hiuksiani. Ostaa jonkin superkosteuttavan hiusnaamion. En löytänyt. Menetin hermoni. Ostin color maskin. Nyt voin pitää latvani kuparinvärisinä. Huolenpidon kannalta ihan hyvä yritys.

Pienestä on ihminen lopulta onnellinen.

itseanalyysi FTW

• INFJ
• HSP
• Sininen
• Melankolinen
• Elementti maa
• Turvallisuushakuinen, riskin välttäjä
• High highs, low lows
• High maintenance (high reward?)
• Temperamenttinen, tulistuva
• tuntuu, että unohdin jotain, mutta eipä ainakaan lopu itsensä määrittely kesken

Itseanalyysi FTW.

Totesin jokin aika sitten (syystä x, paikassa x, seurassa x), että "---ja mä kuitenkin olen aika rauhallinen". Seuraan x kuului mun isosiskoni, joka räjähti välittömästi nauruun.

Mä olin ihan oikeasti aina ajatellut olevani ihan suhteellisen rauhallinen. Onhan mulla siihen kaikki tarvittavat ominaisuudet ja elementit kasassa.

Tuon tapahtuman jälkeen tajusin, että taidan tosiaan olla aika kaukana rauhallisesta. Luotettava, kyllä. Uusien ajatusten suhteen hitaasti syttyvä, kyllä. Järjestelmällinen, kyllä. Jalat maassa, kyllä. Tyyni ja rauhallinen, en. Minä tulistun ja räjähtelen, oikeassa tai väärässä tilanteessa savu nousee korvista ja minä puhun tai huudan suuni puhtaaksi.

No, olenpa taas vähän fiksumpi itseni suhteen.

Itseanalyysi FTW.

Ensin pitää tietää, miten missäkin tilanteissa reagoi ja toimii, ja miksi.

Sitten voi miettiä, pitääkö niistä tavoista - onko kuitenkin ok olla sellainen on, vaikka se onkin ehkä vähän tylsempää tai vaikeampaa kuin jotkin muut tavat, vai onko oman tyytyväisyyden kannalta parempi, jos koittaa sittenkin kehittää itseään johonkin suuntaan.

Ja sitten voi ruveta suunnittelemaan, mitä voisi kehittää ja miten.

vähimmäisvaatimus

Herää.
Syö aamupalaa. Jotain, mitä vain.
Mene töihin. Kunhan olet siellä ennen kymmentä.
Tee töitä. Jotain järkevää. Ainakin vastaa, kun joku kysyy.
Syö lounasta. Jotain, mitä vain.
Tee töitä. Jotain järkevää. Ainakin vastaa, kun joku kysyy.
Lähde kotiin.
Hengitä.
Mene nukkumaan. Ennen yhtätoista, loistavaa. Ennen kahtatoista, oikein hyvä.

Mun elämäni on minimum viable product. Se, millä pärjää kunnes on aikaa, mahdollisuuksia ja jaksamista kehittää jotain lisää.

yksin

Joskus ihan kesken kaiken se vain hyppää kimppuun.

Yksinäisyys.

Joskus se tuntuu pahimmalta niiden iltojen jälkeen kesken niitä iltoja, jotka on viettänyt muiden seurassa. Muiden, jotka tuntevat toisensa. Sopivat siinä samassa seuraavia illanviettoja, kahvihetkiä, mainitsevat ohimennen menneitä tapahtumia, muistelevat jotain viime viikolta.

Minä en kuulu niihin millään tavalla.

Eikä kukaan kaipaa minua niihin.

"Mene mukaan", sanovat. Mutta millä menet, kun muilla on jo ihan omat jutut keskenään? Kuka tahtoo ulkopuolisena mukaan kolmanneksi, viidenneksi tai seitsemänneksi pyöräksi - ei kukaan kaipaa ylimääräistä, ulkopuolista mukaan.

"Puhu vaan", sanovat. Mutta kun en tiedä, mitä puhua. "Kutsu ja sovi", sanovat. Mutta kun kutsutut sanovat ei. Ei ehdi. On muuta. Ei ne ole yksinäisiä.

Ja lopulta on kuullut "ei" tarpeeksi monta kertaa tajutakseen, että kukaan ei kaipaa. Mikään ei ole helpompaa kuin muuttua araksi muiden suhteen.

Joskus käy hetkellisesti mielessä jopa ajatus kotikaupunkiin palaamisesta. Ei siellä juuri mitään muuta olisi, mutta sentään jonkinlainen oma lauma.

Joskus se vaan tuntuu tosi pahalta. Yksinäisyys.

Ja jos olisin toisenlainen, olisinko näin yksinäinen?

Joskus vain haluaisin olla toisenlainen.

Mitä tahansa muuta.

välähdys torstaita

Joku juttu siinä on, kun

• juo eikun maistelee eikun nauttii torstaina 3-4 olutta
• ajelee kotiin sillä hitaammalla lähijunalla, jonka kanssa ei tarvitse seurata niin tarkasti, että jää oikealla pysäkillä pois
• menee kauppaan yhdeksän jälkeen - ei siksi, että suoranaisesti tarviis jotain, vaan siksi, että voi ja ehkä tekee mieli ostaa jotain ei oikeastaan edes tehnyt

Aikuisuus - koska kukaan ei voi tuomita.

Ps. Mulla on oranssi tukka. Kuparinväriset latvat. Jotain sellaista. Villiä.

kesähetkiä kuvina

Olipa kerran kärpänen, joka oli sitä mieltä, että olis parasta ikinä olla mun kaveri.

Valokuvat on hassu juttu. Mulla on nyt todisteita, että tänä kesänä olen



ollut paikoissa, joissa tuulee;

ollut paikassa, joka näyttää samanaikaisesti sekä maailman reunalta että Konnulta;

syönyt soijamakkaraa (joo, se näyttää ihan tavalliselta makkaralta);

 näyttänyt sittenkin ihan hyvältä bikineissä;

apua, bikinikuva!

istunut sekä äärimmäisen huonossa ryhdissä

että ihan kummallisissa asennoissa

Ja mitä mä niillä kaikilla teen enää ikinä?

Onneksi on lisäksi kuvia, joissa on myös kavereita.

hetki avoimuutta

Asioita, joita et minusta ehkä tiennyt etkä ehkä halunnutkaan tietää: valtaosan ajasta mä koen itseni melko epäonnistuneeksi yksilöksi. Failing life.

Mä elän säästöliekillä, selviytymistaistelua.

Opettelen, opin, tiedän ja tiedostan vähitellen, millainen ihminen todellisuudessa olen. Se ei tarkoita sitä, että olen millään tavalla ok sen kanssa.

Tiedän täsmälleen, että mun on vaikea tutustua uusiin ihmisiin, koska en keksi, mitä niille sanoa, ja olen oppinut elämään sen kanssa. Silti kadehdin huomattavasti tapauksia, jotka juttelevat sujuvasti kelle tahansa ja tutustuvat jatkuvasti. Tiedän kaipaavani usein yksinäisiä, hiljaisia päiviä ja osaan ottaa niille aikaa, kun tarvitsen. Silti kadehdin ihmisiä, jotka ovat aina menossa, jutun juuressa ja kavereiden keskellä. Tiedän, että en osaa pyytää ketään tekemään "jotain" kanssani, koska en halua olla vaivaksi ja pelkään torjuntaa. Kadehdin lähes kivuliaan paljon ihmisiä, jotka voivat ehdotella muille mitä tahansa, ovat ihan ok minkä tahansa vastauksen kanssa ja siirtyvät tarvittaessa vain juttelemaan seuraavalle kaverille.

Kadehdin. Paljon.

Tiedostan omat hyvät puoleni. Ihan samalla tavalla tiedostan myös heikkouteni, ja liian usein niitä heikkouksia vaan on ihan liikaa. Melankolinen on temperamenttityyppi, jossa on myös positiivisia piirteitä, mutta voi kun olisi kiva olla jotain muuta kuin tällainen.

Haluaisin olla mielenkiintoisempi, jännittävämpi, enemmän mukana.

Enemmän elossa.

Jotain muuta.

opi joka päivä jotain uutta, lomaedition

Loman kunniaksi opin taas huimasti uusia asioita

• puhelimen sähköpostisynkkayksen pois päältä ottaminen on loppujen lopuksi tosi helppoa. Paljon vaikeampaa on sitten olla seuraamatta sitä sähköpostia jostain muualta...
• kesäloma ei suinkaan tarkoita sitä, että työkavereita ei näe muutamaan viikkoon. Tuntuu näkevän (työajan ulkopuolella) vähän väliä
• puolentoista vuoden työttömyys tekee ikäviä ihmisen päälle ja vaikuttaa vielä yli kaksi vuotta työllistymisen jälkeen toimettomuudesta nauttiminen on välillä hankalaa, kun niin pitkään se ei ollut oma valinta
• meidän telkkarissa voi säätää kuvasuhteen lisäksi myös värisävyjä. Vivid on nimensä mukaisesti kovin eloisa (kylmä) ja cinema tosi hämyinen (lämmin ja keltainen). Oletusarvo on jotain niiden väliltä
• kaupassa on ihan hirveästi erilaisia osastoja ja niillä tavaraa - meidän lähikaupan leipäosasto on varmaan neljä kertaa isompi, kuin millaiseksi sen yleensä miellän
• opin myös, mistä välistä samasta kaupasta löytyy kalat. Nyhtökauran hyllysijaintia sen sijaan en oo vieläkään selvittänyt
• normaalina työviikkona tiskikoneesta täyttyy ensimmäisenä ylähylly, koska kaikki eväsrasiat haluaa sinne. Kotona ollessa onnistuttiin käyttämään kaikki haarukat tiskikuntoon neljän päivän aikana - ja meillä ei ole ihan vähän haarukoita
• yhdyssanojen osaamisella ja facebook-sivun päivittämisellä on kumman suuri vaikutus myös kampaajan valintaan
• jos pitaleivät unohtaa uuniin, ne palaa. Paitsi silloin, kun ne päättää, että se unohdusaika oli sittenkin ihan täydellinen paistoaika, eikä palakaan. Epäilen vahvasti, että uuni ei ollut tarpeeksi kuuma
• Suomenlinna on ihan oikeasti lähellä. Ja sinne pääsee HSL:n lipulla
• ...ja siellä asuu ainakin yksi merimetso. Merimetsot näyttää ihan samalta kuin Don Rosan sarjakuvissa
• Korkeasaareen kannattaa ihan oikeasti ostaa ennakkolippu. Pääsee halvemmalla ja jonottamatta. Vaikka se nettikauppa onkin ihan kamala ja uskomattoman epälooginen
• omaa autoa kaipaa lähinnä silloin, kun haluaa toiselle puolelle Suomea. Ja silloin, kun yrittää leikkiä kaksi päivää lapsiperhettä eli kantaa hillittömät määrät maitoa kotiin

Tämä kaikki viikossa. Aivotoiminta alkaa ehkä vähän palautua.

havaintoja kitaransoitosta

• kitara kerää ihan mielettömästi pölyä. Ja kaikkea muutakin moskaa
• mun kitarani G-kieli ei pysy vireessä. Ei niin millään
• ...no ei kyllä ne muutkaan kielet
• kitaransoitto on edelleen kivempaa kuin siivoaminen
• jokaiseen sormenpäähän voi sattua. Kohta ne taas kovettuu. Ja mulla on kuitenkin nailonkielinen kitara
• sain barre-rakon etusormen juureen. Sekin on siis mahdollista
• ...mutta se selvästi viestii siitä, että oon oppinut ottamaan barreja. Wuhuu! Ei siinä montaa vuotta kestänytkään. Vähän päälle vuosikymmen vain
• oikea on selkeästi mun hallitseva käteni, ja siinä etusormi luonnollisesti dominoiva sormi. Näppäillessä en silti käytä oikeaa etusormea ollenkaan, se vain hengaa ja yrittää pysyä poissa muiden tieltä. Logiikka?
• yhtäaikainen soittaminen ja laulaminen on vähän hankalaa silloin, kun ei tiedä sointuja, sanoja eikä oikein melodiaakaan
• kun jonkin lyriikanpätkän tai yksittäisen sanan unohtaa, ei sitä saa kaivettua muististaan kirveelläkään - ei ainakaan, jos sen puolivahingossa korvaa jollain, mikä kuulostaa melkein oikealta
• kummasti sitä oppii, kun tekee

#lomantarpeessa

Nukuin vähän enemmän kuin kellon ympäri. Aamulla latasin pöytään täyden kahvikupin ja vitamiiniporetablettia odottavan vesilasin. Hain poretabletin kaapista ja pudotin sen vakaan suunnitelmallisesti suoraan kahvikuppiin. Kului sekunti tai pari, että tajusin, mikä meni pieleen.

En maistanut.

sattuman kaupalla

Mä en usko sattumaan.

Siinä se, lyhyesti ja ytimekkäästi.

Niin pitkään kuin muistan, olen ajatellut, että kaikki tapahtuu jostain syystä, kaikella on jokin tarkoitus. Isossa kuvassa, loppujen lopuksi. Sattuma tuntuu ajatuksena kovin kaukaa haetulta.

On asioita, joiden tarkoituksen olen löytänyt kuukausien sisällä niiden tapahtumisesta tai saapumisesta mun elämääni. On asioita, joiden tarkoituksen olen tajunnut vuosia jälkikäteen, käydessäni läpi, miten olen päätynyt johonkin tilanteeseen, paikkaan tai asemaan. On asioita, joilla tiedän ihan selkeästi olevan tarkoitus, mutta vielä vuosienkaan jälkeen en ole kai päässyt siihen pisteeseen, johon ne lopulta tähtäävät.

Kuuntelin murhayrityksen uhrin kertomusta kokemuksestaan. Puukotuksesta. Kuinka hänellä sattui olemaan päällä paksu nahkatakki. Kuinka kädessä sattui olemaan hansikas, jolla hän pystyi ottamaan hyökkääjän veitsestä kiinni. Kuinka hän sattui kaatumaan taaksepäin siihen ainoaan kohtaan aukiolla, jossa kivikon sijasta olikin nurmikko. Kuinkas sattuikaan. Teki mieli kysyä, että käyttäähän hän tuota ilmaisua ironisesti.

Kevyempiäkin käyttötapauksia löytyy: mä olen tehnyt shoppailuni viime vuosien aikana melko puhtaasti if-it's-meant-to-be-periaatteella. Elän vahvasti alennusrekkien tarjonnalla, koska niistä vaan aika usein "sattuu löytymään" jotain mulle. Viimeisen vuoden aikana olen ostanut kahdet kengät, koska "en mä tällaisia ole suoranaisesti etsinyt, mutta nää on juuri mun näköiset, tarjouksessa puoleen hintaan ja jäljellä vain yksi koko - mun kokoni, it's meant to be".

Mä en usko kohtaloon. Siinä se. En kuitenkaan myöskään voi sanoa, että uskoisin kohtaloon. En usko, että on olemassa valmista käsikirjoitusta, jota pitäisi noudattaa. En usko mihinkään lopulliseen tarkoitukseen, johon tämä kaikki tähtää. Kaikella on tarkoituksensa, mutta usein ne tarkoitukset ovat ehkä jotain välietappeja - pisteitä, joista polku voi jatkua moneen suuntaan. Ja kyllä, joskus välietappi voi ilmeisesti olla ihan vain järjettömän hienot kengät - tai ehkä sittenkin joku ihminen, jonka kanssa joskus aloitan keskustelun ihan vain niiden kenkien takia? Sen näkee sitten. Ainakin mulla on hienot kengät.

Vaikeammatkin asiat on jotenkin kevyempi sietää, kun pystyy uskomaan siihen, että jossain tällä kaikella on lopulta tarkoitus - johonkin se kaikki tähtää. Jossain se kaikki palkitaan.

---

Ps. Ne kengät. Ehkä ne vain on ihan oma tarkoituksensa, koska voiko näin hienoja olla olemassakaan?

luottamuksesta

Hyppäsin kaverin kyytiin prätkän selkään.

Ensimmäisen jännityksen ja kyydin aiheuttaman hurmion hellitettyä vähän ehdin katsella maisemia ja antaa ajatusten juosta. Huomasin muotoilevani tilanteen päässäni sanoiksi: "Mä nyt vain luotan siihen, että sä viet mut oikeaan paikkaan etkä tee mitään, mikä tappaa mut".

Ajateltuani edellisen ajatuksen läpi pari kertaa totesin, että se kuvaa lopulta ihan mitä tahansa tilannetta toisen ihmisen kanssa. Mitä muutakaan me voidaan tehdä kuin yrittää uskoa siihen, että muut toivovat meillekin parasta ja meidän pysyvän hengissä?

Sattumalta vai mitä lie - oonko koskaan maininnut, että en oikein usko sattumaan? Siitä enemmän toisella kertaa Esa Saarinen, jonka seminaarissa vietin pari päivää juhannuksen alla, aloitti päivän ohjelman teemalla Luottamus. Luottamus niin työyhteisössä kuin missä tahansa arkielämän ihmissuhteessa.

Luottamus on ajatus siitä, että vastapuolella ei ole piilossa olevia pelikenttiä

Siitä, että sun ajatuksesi ja puheesi otetaan tosissaan. Siitä, että niitä puheita ei myöhemmin käytetä sua vastaan. Siitä, että kahden kesken vaihdetut ajatukset jäävät vain teidän kahden välille. Siitä, että toinen osapuoli ei katoa pelaamaan omaa peliään ja jätä yksin. Siitä, että kaveri, joka lupaa viedä ajoissa perille, myös tekee niin sen kummemmitta puheitta.

Edellisenä päivänä puhuttiin positiivisen ja negatiivisen suhteesta.

Negatiiviset yksiköt ovat suurempia kuin positiiviset yksiköt

Yksi negatiivinen tapahtuma ei korjaannu yhdellä positiivisella. Kerran menetetty luottamus ei palaudu yhdellä pidetyllä lupauksella. Mikään pidetty lupaus - oli se miten iso tahansa - ei ole vaakakupissa yhtä painava kuin särjetty luottamus. Luottamuksen uudelleen rakentaminen on ehkä vaikeinta, mitä oon yrittänyt tehdä. Yrittänyt, koska yleensä en ole onnistunut. Toivo elää kuitenkin siitä, että tarpeen tullen sekin on mahdollista. Sen näyttää lopulta kai vain aika, kuinka monta positiivista yksikköä tarvitaan tasapainottamaan yksi negatiivinen.

Kyydin tarjonnut kaveri piti lupauksensa. Pääsin oikeaan paikkaan ja henkikin vielä pihisee. Ja olihan se nyt aika siistiä, prätkäkyydityksellä kotiovelta noudettuna kuuntelemaan Esa Saarista.

huolenpitoa

Mun elämässäni on aina ollut ihmisiä, jotka pitää musta huolta. Ihmisiä, jotka selittää ja silittää, kun mä en ymmärrä tai jaksa. Ihmisiä, jotka tuntuu tinkivän ajoittain jopa omasta hyvinvoinnistaan mun kustannuksellani.

Vanhemmat, luonnollisesti.

Isosisko, onko sillä muuta vaihtoehtoa kuin varmistaa pikkusiskon hyvinvointi?

Avomies, tietysti lienee eräs parisuhteen perusedellytyksiä.

Ystävä, joka on enemmän tai vähemmän hommannut mulle sekä asunnon että työpaikan. Ystävä, joka tekee parhaansa järjestääkseen mun päiväohjelmani joksikin muuksi kuin luovaksi kaaokseksi. Ystävä, joka puhuu mun puolestani ilman, että mä edes selitän ajatuksiani sen kummemmin. Ystävä, joka huolehtii aikatauluista, mä vaan tulen ja menen perässä. Ystävä, joka tekee mun nettikauppatilaukseni, koska mä en vain hallitse sitä. Kaikenlaista. Huolenpitoa.

Liekö sitten asia, josta joku kiusaantuisi, loukkaantuisi, ärsyyntyisi? "Pärjään mä itsekin." No, niin minäkin. Paitsi silloin, kun en. Aina ei jaksa. Musta saa pitää huolta.

Tiedän olevani onnekas. Turvattu. Ja vaikka en ehkä osaa näyttää sitä ainakaan tarpeeksi usein, olen kiitollinen.

ensioireet

Tunnistin itsessäni työuupumuksen ensioireet.

Viimeinen vuosi on ollut melkoista haipakkaa. Opin ja opettelin jatkuvasti lisää. Opin ja opettelen edelleen. Koko ajan pystyn hoitamaan enemmän asioita itsekseni, ottamaan enemmän vastuuta uusista asioita. Pikkuhiljaa, kysymys kysymykseltä. Tarjolla uusia työtehtäviä ja lisävastuita. Imartelevaa, kiehtovaa - ja äärimmäisen pelottavaa.

Luulin ennen että jossain mitataan tarkalleen

milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen

Tunnistan ajatelleeni - ja ajattelevani yhä - että joku muu tietää kyllä, mitä kaikkea mä jaksan, osaan, pystyn. Vähitellen opin ymmärtämään, että eivät tiedä. Hädin tuskin tiedän itsekään.

Kuukausi sitten totesin, että väsymys alkaa mennä vähän yli. Väsyttää, työpäivän jälkeen ei oikein jaksaisi. Aamulla ei oikein jaksaisi. Viikonloppu rauhoittaa vähän, mutta maanantaina ennen lounasta korvissa suhisee taas. Oikeasti suhisee. Ajatukset ei pysy päässä. Suunnitelmat - ne on jotain, mitä olisi kiva tehdä, mutta ei vaan kykene.

Näin jotakuinkin kaksi vaihtoehtoista toimintatapaa.

1) "Power through it!". Ehkä se on vain ohimenevää ja helpottaa, kun siihen tottuu? Sekopäistä kyllä, tän mukaan olen elänyt jokseenkin koko elämäni.

2) Hiljennä vauhtia. Ei se muuten siitä helpota, hellitä, parane.

Nyt opettelen sanomaan "ei". Opettelen, että mun ei tarvitse tehdä kaikkea, mitä mä osaisin tehdä. On ihan ok pyytää jotain muuta vuorostaan joustamaan. Mä joustan sitten taas, kun jaksan.

Hidasta opettelua.

Tässä elämä on

nukkuvan tasa-arvoaktivistin ärinää

Meidän sali uudistui. Nappasi lisää liiketilaa naapurista ja kasvoi reippaasti. Iloista, vain iloista.

Mietiskeltiin pari viikkoa yhden oven tarkoitusta, mitähän se takaa oikein löytyy jatkossa? Varastotilaa, tilaa pt-ohjauksiin, vapaa jumppasali vai mitähän?

Tällä viikolla se selvisi. Naistensali. "Vain tyttöenergiaa tämän oven toiselle puolelle".

Nukkuva tasa-arvoaktivisti mun sisälläni heräsi päiväuniltaan ja ärähti. Kovaa.

Jos salilla on osio, jossa naiset voi treenata rauhassa, missä on vastaava tila miehille?
Aiemmin oon käynyt salilla, jossa oli erikseen naistenvuoro. Vain naisille. Kaikki muu aika oli kaikille vapaata aikaa. Missä miestenvuoro?

Mitä tasa-arvoa se on, että on jotain yhteistä kaikille ja lisäksi jotain erillistä jollekin porukalle? Miten niin muka miehetkin ei voisi kaivata omaa, naisilta kiellettyä salitilaa tai -aikaa?

Löin lisää lieskoja kiehuvan vereni alle ja googlettelin hakusanoilla "naistensali" ja "miestensali". Ensimmäisellä hakusanalla kymmeniä tuloksia naisille suunniteltuja laitteilta, kuntoile omana itsenäsi, hyvinvointikeskuksia, lady's club. Toisella hakusanalla yksi tulos. Yllätyin positiivisesti, siistiä, sellainenkin on perustettu!

Kävin aikoinaan seurakunnan järjestämän vammaisavustajakoulutuksen. Silloin karahti ihan hirveän pahasti korvaan, kun jokunen kanssakouluttautuja kertoi, kuinka tykkäävät vammaisista, kun "ne on niin ihanan iloisia aina". Miten olisi tuo oikeus yksilöllisyyteen? Paha väittää pitävänsä jotain ryhmää tasa-arvoisena muiden kanssa, jos heti seuraavassa lauseessa on valmis tunkemaan kaikki ryhmän edustajat hyvin pieneen lokeroon.

Vähän kuin kertoisi, että tykkää ruskeasilmäisistä, koska ne kaikki on hyviä kokkeja.

Paljon sitä pystyykin yksi ladies only -teksti irrottamaan kielenkantaa - ja nostamaan verenpainetta.

oman elämäni lintubongari

On asioita, joita mä en vain lakkaa ihmettelemästä. Yksi niistä on pääkaupunkiseudun luonnonläheisyys.

Mulla oli melkoinen kriisi etelään muuttaessani, että joudunko mä kauemmaksi luonnosta. Ehkä turhin huolenaihe ikinä. Kehä ykkösen sisäpuolella on niin paljon muutakin kuin betoniviidakkoa - muun muassa lehmiä laitumilla. Tämä tarina on tosi.

Mä rakastan meidän kotikatua. Katua ympäröi vaahterat ja pihlajat miettikääpä, miltä tää näyttää syksyisin ja niitä asuttaa ihan mieletön määrä lintuja. Maaliskuun alusta lähtien oon saanut aamuin illoin kuunnella mustarastaiden konserttia, ja viimeiset viikot niitä on säestänyt myös peipposet. Unohtamatta toki talitinttejä, naakkoja, räkättirastaita, varpusia, variksia ja muita sirkuttajia, joiden lauluja mä en tunnista.

Viime kesänä meidän toimiston pihassa pyöri muutama "peurantapainen", ilmeisesti metsäkauriita. Kerran juoksivat ohi muutaman metrin päästä. Oli siinä ihmettelemistä.

Tänä vuonna oon nähnyt palokärjen. PALOKÄRJEN. Ihan friikkiä. Käpytikat on jo melkein arkipäivää, niitä oon bongaillut sekä viime että tänä vuonna useamman. Viime kesänä lenkkeillessäni säikytin parikin kertaa fasaanin.

Viime kesänä kävelin lähimpään metsään voi niistä metsistäkin voisi kertoa niin paljon... meidän lähellä on ihan mieletön määrä metsiä! ja kiipesin kalliolle. Siellä kukkui käki.

Nyt vain odottelen, että satakielet aloittaisi tän vuoden konsertit. Niitä asui ainakin viime vuonna mun työmatkan varrella useammassa eri paikassa. Se laulu, se laulu. Siinä sielu lepää.

Enhän mä malta laittaa pyörää ollenkaan ajokuntoon tälle vuodelle, kun niin mielelläni kävelen rauhassa tän sirkutuskonsertin keskellä.

hippi mikä hippi eli pari sähkönkäyttövinkkiä

Saatiin sähköyhtiöltä sähkön käyttöraportti.

Kahden vuoden omaa kulutusta ei oikein pääse vielä vertaamaan toisiinsa, kun ollaan asuttu nykyisessä asunnossa vasta yksi kokonainen vuosi. Äärimmäisen mielenkiintoiseksi tuon lukeman kuitenkin teki raportissa mukana ollut vertailutaulukko, johon on kerätty tietoa eri tyyppisten asuntojen  ja kotitalouksien keskimääräisestä sähkönkäytöstä.

Me asutaan ei-sähkölämmitteisessä kerrostalokaksiossa, kahden henkilön taloudessa.
Vastaavan talouden keskimääräinen sähkönkäyttö on 2500 kWh/vuosi.
Vastaavan talouden säästäväinen sähkönkäyttö on 2000 kWh/vuosi.

Meidän sähkönkäyttö vuodelta 2015 oli 1572 kWh.

Vertailukohdaksi voisin vielä kertoa, että ei-sähkölämmitteisen yhden hengen kerrostaloasunnon keskimääräinen käyttö on 1500 kWh/vuosi.

Mikä tästä tekee mun mielestä erityisen hauskaa? Meillä on sauna. Sähkösauna.

Mä olen sähkölaitteidenkin suhteen melkoinen hippi. Ei se lopulta ilmeisesti paljoa vaadi, että sähkönkulutuksen saa pidettyä järkevissä lukemissa - myös taloudessa, jossa on kaksi tietokonetta, sopivan iso telkkari kaiuttimineen ja se sauna. Seuraavat olen tiedostanut omista kulutustavoistani:

Kuljen aika usein ympäri kämppää ja sammuttelen valot huoneista, joissa me ei olla. Mihin ihmeeseen keittiö, eteinen tai makuuhuone tarvitsee valaistusta, jos me molemmat ollaan olohuoneessa? Ja voi ihana kevät, kun työaamuinakaan ei enää tarvitse laittaa yhtään lamppua päälle, kunha vaan avaa verhot.

Tietokoneiden näytöt, kaiuttimet... huspoispäältä, kun ei käytetä. Ei mihinkään standby-tilaan, se on ehkä ärsyttävintä ikinä. Mua hieman yhä häiritsee se, että meidän telkkaria ei saa kokonaan pois päältä vaan se jää aina standby-tilaan. Olen opetellut elämään sen kanssa. Oman läppärin laturin nappaan pois seinästä aina, kun läppäri ei ole päällä - miksi täyttä akkua tarttisi ladata, kun koko konetta ei sillä hetkellä edes käytä?

Meillä ei myöskään jätetä kännykän latureita pistorasioihin. Useampikin kaveri on saanut tästä saarnan. Turhan sähkönkulutuksen lisäksi mä olen saanut päähäni, että ne saa aikaan turvallisuusriskin - ja ihan todistetusti pitävät ääntä. Sellaista ärsyttävää pientä ininää. Hrrh, pois seinistä mokomat, kun eivät ole töissä.

Suurin säästö tulee silti todennäköisesti mun uuninkäyttötavoista. Tän olen oppinut äidiltäni - uunia ei lämmitetä ihan huvin vuoksi. Jos uuniin haluaa laittaa jotain, niin mielellään tehdään perään vaikka sämpylät, tai mitä nyt tulee mieleenkään. Periaatteena on, että jos uunin kerran laittaa päälle, niin käytetään sitä kerralla sen verran, että heti ei tartte lämmittää uudelleen. Uunin lämmittäminen kuluttaa ihan älyttömän paljon sähköä. Loppujen lopuksi meillä käytetään uunia hyvin harvoin.

Saunasta mä sitten toisaalta en tingi. Ei sitä ihan joka viikko lämmitetä kun aina ei ehdi, muista tai edes tee mieli, mutta jos tekee mieli saunaan kahdesti saman viikon aikana, niin sitten mennään.

lomailkaa, ihmiset

Pieni loma voi tehdä ihmeitä.

Mun lomani ei sisältänyt kummia. Ikkunanpesua. Vaatekaapin järjestämistä. Unirytmin sotkemista. Viikko sinne tai tänne. "Saitko irrotettua ajatukset töistä?" - ei mitään toivoakaan.

Mutta teki se silti ihmeitä.

Viimeisen kahden viikon aikana oon saanut aikaan selkeästi enemmän kuin lomaa edeltävinä neljänä viikkona. Aivotoiminta on ihan eri tavalla taas jokseenkin normaalia. Mä tajuan asioita, ja jaksan ajatella niitä. Enkä hermostu ainakaan ihan liikaa, kun äänentaso toimistolla nousee niihin tasoihin, jotka liian väsyneenä saa mut paiskomaan ovia.

Tästä viisastuneena totesin, että mä tarvitsen jonkinlaisen loman noin kolmen kuukauden välein. Nimimerkillä vajaa kolme kuukautta kesälomaan.

Lomailkaa, ihmiset. Lomalla on oma tarkoituksensa, merkityksensä ja syynsä.

HSP (minä myös, minä myös!)

HSP. Highly Sensitive Person. Erityisherkkyys. Erityisherkkä ihminen.

Tekee mieli kirjoittaa aiheesta. Kaikkihan siitä kirjoittaa. Mulla ei ole hienoa tieteellistä tekstiä, on vain oma kokemus.

Ystävä esitteli mulle Elaine Aronin eritysherkkyystestin kysymyspatteriston pari vuotta sitten. Hihitin ääneen sitä lukiessani, kun pääsin kohtaan "olen tavallista herkempi kofeiinille". Tunnistin itseni testistä. En oikeastaan yllättynyt tai innostunut tuloksista tai koko jutusta - enemmänkin tuo testi sai mut tajuamaan, miksi jotkut muut ei tunnu edes kuulevan ääniä, jotka saa mut sekopäisyyden partaalle. Miettimään asiaa niidenkin kannalta, joilla ei ole samoja taipumuksia.

Tunnistan itseni erityisen hyvin kuvauksista, joissa kuvataan joidenkin HSP-tyyppien taipumusta ylikuormittua ja stressaantua; taipumusta häiriintyä ylimääräisistä tai kovista äänistä; taipumusta lukea muita ihmisiä, elää intuition mukaan, saada vaikutteita muiden tunteista ja löytää itsestään joskus vähän turhankin paljon empaattisuutta.

Oma kokemus on myös siitä, että kun stressitaso ja kuormittuneisuus nousee liian korkealle, mun korvat täyttyy todella nopeasti. Jossain vaiheessa vaan alkaa tuntua korvissa pahalta, kun muut pitää ääntä. Ihan vaikka tavallinenkin puhe on liikaa - puhumattakaan siitä, että samaan suljettuun tilaan tulee jutustelemaan ihminen, joka nyt vain sattuu pitämään omasta äänestään. Yksi kaveri kertoi, että ei pysty jossain vaiheessa kuuntelemaan edes musiikkia, että saisi blokattua muut äänet pois häiritsemästä - kuulokkeista tuleva ääni nyt vain on liikaa korville. Olen todennut saman. Äänet ihan konkreettisesti tuntuu korvissa pahalta, sattuu. Pää on jo täysi aiempia ääniä ja ajatuksia. Hiljaisuus, kyllä kiitos.

Luin äskettäin jokseenkin hauskan blogitekstin, jossa koko HSP-käsite lytättiin kokonaan ja todettiin, että aspergereita tai muuten autismin kirjoon kuuluvia me vain ollaan. Vähän hymyilytti ääneen. Ymmärrän, että kaikki ei vain voi ymmärtää. Joidenkin ihmisten tuntuu olevan mahdoton käsittää asioita, joita eivät itse tunne - mä myönnän ihan suoraan, että mun on vaikea ymmärtää erityisen ekstrovetteja tyyppejä, joiden mielestä parasta ikinä on olla koko ajan menossa ja yksinolo on lähinnä ahdistavaa. Sen takia juttelen erityisherkkyydestä ihan mielellään muillekin. En kertoakseni, että mä nyt oon vähän spessu ja erityinen, kohdelkaa mua silkkihansikkain, vaan että tän takia mä olen joskus vaikea. Tän takia mä joskus ärähdän tai menen yksin istumaan hiljaiseen huoneeseen toimii muuten erityisen hyvin töissä, kun ei kerro kellekään, että menee jonkin suljetun oven taakse.

Ps. samassa kysymyspatteristossa on kohta "I startle easily/säikähdän helposti". Mä olen viimeisen viikon ajan hypännyt vähintään kerran päivässä metrin ilmaan säpsähtäessäni jotain yllättävää ääntä - esim. kun naapurissa kaadettiin jotain lattialle, tai kaveri aloitti skype-keskustelun ja mun tietokone päästi sen takia kilahduksen. Ehkä lievää ylikuormittuneisuutta ilmassa. Loman tarpeessa.

työelämästä, taas kerran

Työelämä on tosi kummallista.

Ajattele nyt. Jos saat vakituisen, kokoaikaisen ja kuukausipalkkaisen työn, sulle maksetaan jatkossa tietty summa rahaa jokaisesta arkipäivästä, jonka vietät samassa työsuhteessa. Asia jotenkin konkretisoituu, kun jää ylityötunneilla viikon vapailla - palkallinen vapaa kyllä kiitos. Tänä kesänä mulla on edessä elämäni ensimmäinen täyspitkä palkallinen kesäloma. Rahaa lomailusta.

On se melkoista.

Siihen päälle työterveyshuolto, lounassetelit, liikunta- ja kulttuurisetelit, työpaikan kahvit ja mitä milloinkin, mitä missäkin. Työsuhdeautoista, -asunnoista ja työmatkakorvauksista en lähde edes puhumaan. Ihan sekopäistä.

Jauhanko mä liikaa työelämästä? Tietyllä tavalla miellän itseni yhä sivustaseuraajaksi. Altavastaajaksi. Takaportin kautta mukaan leikkiin hypänneeksi. Osaako näitä asioita arvostaa, jos ei koskaan ole ollut työtön?

Työssä olevalla on vain niin paljon helpompaa. Ja tämä tulee nyt ihmiseltä, joka on viimeiset pari viikkoa ollut joka päivä töiden jälkeen niin väsynyt, että ajatustoiminta lakkaa viimeistään yhdeksältä illalla. Teen ajatustyötä, terve. Mutta on tää silti helpompaa kuin olla työtön, rahaton ja silti väsynyt.

kunnianhimoa

Runsaan viikon aikana mua kuvailtiin kahteen otteeseen kunnianhimoiseksi.

Hämmennyin molemmilla kerroilla yhtä paljon.

Kunnianhimoisuus on aina ollut täsmälleen ja juuri niitä asioita, joita mä en koe olevani. Sillä mennään, mitä on. En mä ole koskaan kokenut tarvetta pyrkiä johonkin suurempaan ja parempaan. Jos siihen perustasoon ja -osaamiseen edes pääsisi, niin kiva.

Mutta jos muut kertoo, että näin näkevät minut? Ensimmäisen pystyin kuittaamaan lähinnä naurulla. Toisella kerralla oli kuitenkin pakko alkaa ottaa tosissaan. Miettiä vähän, että mitähän täällä nyt tapahtuu.

Tajusinkin jotain. Mun työni edellyttää, että osaan tiettyjä asioita huomattavan hyvin, huomattavan paljon paremmin kuin muut. Se tekee jotain ihmisen päälle. Ei ole vain perusosaamista, on erityisosaamista. On jotain, mitä voi käyttää ja kehittää - ja kun kerran on, miksi jäädä tuleen makaamaan?

Jännittävää. Pitäisi käydä enemmän rehellisiä keskusteluja siitä, millaisia mielikuvia muista tulee. Joka kerta joku oppii jotain. Ja joka kerta, kun oppii jotain itsestään, osaa käyttää itseään taas vähän paremmin. Ehkä joskus vaikka tajuaa, mihin lopulta on tähtäämässä.

hitaasti syttyvä 6D

Taidan ajoittain analysoida itseäni aika paljon.

Olen viime aikoina tajunnut, että mun aivot tuntuu toimivan eri tavalla kuin monen muun. 

Mä sisäistän asioita hitaasti. Siis hi-taas-ti. Lisäksi mä tarvitsen konkretiaa. Yritysstrategiat menee ihan yli hilseen ekalla esityskerralla. Strategioihin liittyvät opinnotkin tuntui opiskeluaikana täysin heprealta. Kaavakuvat, suunnitelmat - anteeksi vaan, mutta mä en tajua. Hienoja sanoja ja piirustuksia, mutta mulla ei ole mitään, mistä tarttua kiinni ja lähteä käsittelemään asiaa.

Mun pitää saada prosessoida. Ennen kunnon prosessointia mä istun ihan huuli pyöreänä aina, kun puhutaan tietystä aiheesta. Mä en tajua, mä en käsitä, mä en saa kiinni siitä, mitä tällä ajetaan takaa. Tarkat esimerkitkään ei auta, jos en saa käsitellä tietoa omalla tavallani, omassa järjestyksessäni, omassa rauhassani. Näkisittepä, miten ulalla ja turhautunut mä voin olla ensimmäisissä palavereissa, jotka käsittelee jotain uutta asiaa.

Jossain vaiheessa käy napsahdus. En vielä tiedä, mikä sen takana on. Onko se tietty aika asian ensikuulemasta? Tietty aika, jonka olen aktiivisesti käyttänyt asian miettimiseen? Tietty aika, jonka olen tiedostamattomasti käyttänyt asian miettimiseen? Joku tietty tarttumapinta tai sana, joka lopulta avaa lukon? En tiedä. Mutta sen napsahduksen jälkeen asiat selkenee.

Pystyn kuvaamaan sitä parhaiten niin, että ennen napsahdusta näen vain yhden oksan - ja mua ärsyttää ihan suunnattomasti, että en tiedä, millaisessa puussa se kasvaa, tai onko sen ympärillä metsää. Napsahduksen jälkeen näen koko metsän.

Kaveri kuvasi joskus mun kokonaisuudenhahmotuskykyni kattavan noin kuusi ulottuvuutta, mun ajatusmaailmani on 6D. Ehkäpä niiden kaikkien kuuden dimension on osuttava kohdalleen kokonaiskuvassa ennen kuin mä ymmärrän, mistä on kyse.

Sen jälkeen rajoja ei ole.

sanaleikkejä

Näkö. Lähinäkö, likinäkö - kaukonäkö. Ulkonäkö - sisänäkö?

--

Kuulo. Korvakuulo - mikä muukaan, silmäkuulo?

--

Jos asiassa on jotain mieltä, se on mielekästä. Mutta jos jokin asia ei ole mielekästä, se ei suinkaan ole mieletöntä, vaan epämielekästä.

--

Mä rakastan tätä kieltä.

palkka ja sen korotus

Tabujen tabu. Miksi tästä on niin kiusallista edes kirjoittaa?

Tiedän kavereiden - sekä töissä että töiden ulkopuolella - elämästä vaikka mitä. Joskus liikaakin, kahvipöytäkeskustelut pääsee välillä aika erikoisiin sfääreihin.

En kuitenkaan tiedä yhdenkään palkkaa.

Mulla ei ole minkäänlaisia käsityksiä siitä, millaisilla summilla ihmiset ylipäätään myy vapaa-aikaansa työnantajille. Nada. Yhden entisen työkaverin kanssa vertailtiin palkkojamme - sen jälkeen, kun oltiin molemmat lopetettu työpaikassa, jossa oltiin työkavereita. Ei puhettakaan, että siellä ollessamme oltaisiin puhuttu.

Nykyisessä työpaikassa olen puhunut palkankorotuksista kaverin tai parin kanssa. Niistä voi puhua tarkkaan valitussa seurassa, koska niistä puhuessa ei tarvitse puhua summista. Ollaan puhuttu, miten niitä pyydetään, miksi niitä saadaan ja mitä, jos ei saakaan.

Sanovat, että palkankorotusta ei koskaan vain tarjota, se pitää aina pyytää. Mä olen pyytänyt värikkään työurani aikana palkankorotusta kerran. Olen saanut vuosien varrella yhteensä kolme palkankorotusta. Mun elämässäni tapahtuu välillä ihan kummallisia asioita, tämä on yksi niistä.

Mulle oli jokseenkin jännittävä askel todeta, että haluan enemmän palkkaa. Että koen ansaitsevani suuremman summan kuin saan. Ja sitten käydä se hämmentävä keskustelu "mä haluaisin palkankorotuksen" "millaista summaa oot ajatellut?" "en tiedä". Tein ehkä kaikki mahdolliset virheet, jotka vaan voi tehdä vastaavissa keskusteluissa miten ihmeessä mä ikinä pystyisin työskentelemään korkean hierarkian tai tiukkojen prosessien yrityksessä?. Ja sentään yritin valmistautua. Googletin ja kaikkea.

Kelle kerrot, kun saat palkankorotuksen? Puolisolle, luonnollisesti. Perheelle, no sitten kun tulee puheeksi tai puheenaiheet loppuu muuten kesken. Kavereille, työn ulkopuolella kyllä, summista puhumatta, tietenkin. Kavereille töissä, hyvin harkitusti, hyvin tarkkaan valitusti. 

Ja sitten tulee yhtäkkiä se hetki, kun kävelen keskelle lisätulojen pyytämistä käsittelevää keskustelua, jossa yleinen henki on se, että mitenhän itselleen olisi mahdollista perustella palkankorotus, kun se tuntuu olevan niin vaikea saada. Lyhyt kiusallinen hetki pääni sisällä, "ai". Mitäpä siihen muuta sanoa, kuin että sainpa juuri sattumalta liitolta kutsun palkkaneuvottelu-aiheiseen jäsenkoulutukseen.

Miksi tämä kaikki on niin kiusallista? Miksi mä en vaan saisi olla iloinen siitä, että mun työpanostani arvostetaan? Voisin vaikka tarjota kahvitkin siitä hyvästä, että saan iloita aiheesta jonkun kanssa.

ääripäitä - tai jotain siihen suuntaan

Harvoin olen ärsyyntynyt yhtä paljon kuin nähdessäni asteikon ääripäillä

      introvertti ----- sosiaalinen

Jotakuinkin yhtä järkeenkäyvä kuin

                              ainut lapsi ----- valmis jakamaan omastaan

     tai

   lapsirakas ----- lapseton

     tai

                rikas ----- hyväntekijä

Ennakkoluuloja, anyone?

Ehkä valehtelin vähän. Todellisuudessa ärsyynnyn ja provosoidun vähän turhankin helposti - ihan vain tuo asteikko ei ole saanut mua ärtymään. Mutta ottaa se silti yhä päähän, otan tätä kirjoittaessani taas kierroksia. Jos et tiedä, mitä introverttiys on, ole hyvä ja käytä jotain muuta sanaa.

kissaeläinten sukua

Uteliaisuus koitui kissan kohtaloksi
En osaa olla työntämättä sormia paikkoihin, joihin ne ei kuulu, tai kuonoani asioihin, jotka ei kuulu mulle. Ei voi mitään, kun on niin utelias, että on pakko saada tietää ja selvittää kaikki mahdollinen.

Kissa elää kiitoksella
Joskus tuntuu siltä, että voisin vaikka korvata ruoan kauniilla sanoilla. Vaatimattomuus on hyve, mutta minkäs teet, kun kehut kuulostavat niin kivalta, että tekee mieli kehrätä.

Kotikissa
Yep, that's me. Viikonloppuna paras paikka on sohvannurkka tai aurinkoläikkä villamatolla.

Yhdeksän elämää
En yhtään ihmettelisi.

breathe

Hengitä syvään, sanot
          täällä aaltojen alla
          se on aika vaikeaa

En vain tiedä, miten kuvailla sitä tunnetta, kun hengittäminenkin tuntuu liian rankalta.

just a natural side-effect of being awesome

Mä harrastan aika paljon itsetuntohuumoria. Itsensä dissaaminen tuntuu tosi ankealta, mä teen sen juuri toisin päin.

Olen vuosia sitten tuunannut itselleni paidan, johon lainasin PMMP:n Kumivirttä: "Minä olen täydellinen - ala rakastua". Yhä edelleen ottaisin niin mielellään hupparin tuolla samalla tekstillä.

Kuvailen itseäni melko usein prinsessana. Käytän myös aina tilanteen vaatiessa lausahdusta "prinsessat tekee ihan mitä haluaa".

Kerran kissa-allerginen kaveri alkoi aivastella ja niiskuttaa mun lähelläni, ja pohti, että mistähän tämä kohtaus nyt tuli. En siinä vaiheessa voinut olla toteamatta "mä vaan olen niin kissa".

Vähän aikaa sitten löysin vihdoin syyn vaihtaa puhelimeni lukitusnäytön kuvan tämän kuvan napsahdettua facebookin uutisvirtaan:

Being a little weird is just a natural side-effect of being awesome

Voiko sitä paremmin sanoa? Nyt mua hymyilyttää joka kerta, kun vilkuilen puhelintani.

Mikä itsetunto, missä?

kuvailujen kohteena

Elämäni aikana mulle on kerrottu erilaisia asioita musta itsestäni.

Olen kuullut olevani sekä kuiva että tylsä. Suhtaudun melko ristiriitaisesti kommenttiin "Olin positiivisesti yllättynyt, kun olit kivempi/hauskempi ihmeinen kuin odotin".

Mua on kuvailtu ylimieliseksi, toisaalta olen kuulemma myös helposti lähestyttävä.

Olen ollut myös huipputyyppi, tähtityttö ja ainutlaatuinen. Myös toteamus "eli sä et olekaan täydellinen" on jäänyt mieleen.

Viime viikolla kuulin olevani "jotain enemmän kuin ihan tavallinen kuolevainen". Se oli jo uutta.

pöytälaatikkokirjoittajan syrjähyppy

Tällä viikolla kirjoitin työkseni. En ohjeita, en ohjeistuksia, en vastauksia asiakkaille tai tiedotteita asiakaspalvelulle. Kirjoitin. Jotain vähän villimpää. Jotain vähän värikkäämpää. Jotain, missä ehkä näkyy mun oma kädenjälkeni. Jotain, mikä ehkä lopulta julkaistaan mun omalla nimelläni.

Olen ihan tietoisesti jättänyt kertomatta töissä melkein kaikille, että kyllä mä taidan osata kirjoittaa. Että olen jotain kirjoittanut ennenkin. Se varmaan on tullut selväksi, että hallitsen pilkkusäännöt ja yhdyssanat, mutta se nyt ei oikeastaan kerro kirjoitustaidosta yhtään mitään - se nyt on puhtaasti kieliopin hallintaa. Kirjotustaito on ihan eri asia.

Joskus myhäilin keskenäni, kun työkaveri ylisti toista ja kertoi, kuinka tämän panos oli yhdessä projektissa olennaista, koska "ei meillä juuri kirjoitustaitoisia henkilöitä tässä firmassa ole". No, kuinka monelta olet kysynyt? Mun tapoihini ei kuulu lähteä tarjoamaan omaa osaamistani oma-aloitteisesti. Jos kysytään suoraan, en valehtele. Jos jonnekin pyydetään mukaan ja koen, että mulla on jotain tarjottavaa, liityn joukkoihin. Nykyisestäkin kirjoitusprojektista vain löysin itseni, osana yli kymmenpäistä massaa.

En lähtisi vieläkään ilmoittamaan itse itseäni tekstin- tai sisällöntuottajaksi. Mä nautin kirjoittamisesta aivan valtavasti. Se saa mut myös aika araksi omien tekstieni suhteen - otan tän kaiken aika henkilökohtaisesti. Jokaisen oman blogitekstinkin julkaiseminen on työn takana, tunnen pistäväni itseni niin vahvasti peliin. Tätä kaikkea kirjoitan tavallaan julkisesti, kuitenkaan oikeasti kertomatta kellekään, että tällainenkin sivu on olemassa. Enemmän tai vähemmän ammattiteksteissä sillä nyt pitäisi olla vielä vähemmän väliä kuin vapaa-ajan jutuissa. Mutta henkilökohtaiselta se silti tuntuu. Jos joku ei pidä mun kirjoitustyylistäni, auts. Se on niin vahvasti osa minua.

Katsotaan, mitä mun teksteilleni käy. Ensimmäinen lukija kommentoi mulle, että on "ihana, että meillä on töissä kirjoittajia". Pikkupakolla taidan siis nyt joutua tulemaan ulos pöytälaatikosta. Jännittävää, niin kovin jännittävää.

vaikene kuin muuri

"Tätä ei sitten tiedä kuin lähipiiri, eli käyttäydythän sen mukaisesti?"
"Kuinka hyvä oot pitämään salaisuuksia? No, kyllä mä päätän nyt tässä luottaa suhun"
"Jos tämä pysyy ihan meidän välisenä"
"Jos et kerro kellekään"
"Tätä ei sitten ole tarkoitettu näiden ovien ulkopuolelle"

Lakatkaa nyt hyvät ihmiset sälyttämästä mulle näitä salaisuuksia!