perjantai 26. helmikuuta 2016

just a natural side-effect of being awesome

Mä harrastan aika paljon itsetuntohuumoria. Itsensä dissaaminen tuntuu tosi ankealta, mä teen sen juuri toisin päin.

Olen vuosia sitten tuunannut itselleni paidan, johon lainasin PMMP:n Kumivirttä: "Minä olen täydellinen - ala rakastua". Yhä edelleen ottaisin niin mielellään hupparin tuolla samalla tekstillä.

Kuvailen itseäni melko usein prinsessana. Käytän myös aina tilanteen vaatiessa lausahdusta "prinsessat tekee ihan mitä haluaa".

Kerran kissa-allerginen kaveri alkoi aivastella ja niiskuttaa mun lähelläni, ja pohti, että mistähän tämä kohtaus nyt tuli. En siinä vaiheessa voinut olla toteamatta "mä vaan olen niin kissa".

Vähän aikaa sitten löysin vihdoin syyn vaihtaa puhelimeni lukitusnäytön kuvan tämän kuvan napsahdettua facebookin uutisvirtaan:


Being a little weird is just a natural side-effect of being awesome

Voiko sitä paremmin sanoa? Nyt mua hymyilyttää joka kerta, kun vilkuilen puhelintani.

Mikä itsetunto, missä?

tiistai 23. helmikuuta 2016

kuvailujen kohteena

Elämäni aikana mulle on kerrottu erilaisia asioita musta itsestäni.

Olen kuullut olevani sekä kuiva että tylsä. Suhtaudun melko ristiriitaisesti kommenttiin "Olin positiivisesti yllättynyt, kun olit kivempi/hauskempi ihmeinen kuin odotin".

Mua on kuvailtu ylimieliseksi, toisaalta olen kuulemma myös helposti lähestyttävä.

Olen ollut myös huipputyyppi, tähtityttö ja ainutlaatuinen. Myös toteamus "eli sä et olekaan täydellinen" on jäänyt mieleen.

Viime viikolla kuulin olevani "jotain enemmän kuin ihan tavallinen kuolevainen". Se oli jo uutta.

lauantai 20. helmikuuta 2016

pöytälaatikkokirjoittajan syrjähyppy

Tällä viikolla kirjoitin työkseni. En ohjeita, en ohjeistuksia, en vastauksia asiakkaille tai tiedotteita asiakaspalvelulle. Kirjoitin. Jotain vähän villimpää. Jotain vähän värikkäämpää. Jotain, missä ehkä näkyy mun oma kädenjälkeni. Jotain, mikä ehkä lopulta julkaistaan mun omalla nimelläni.

Olen ihan tietoisesti jättänyt kertomatta töissä melkein kaikille, että kyllä mä taidan osata kirjoittaa. Että olen jotain kirjoittanut ennenkin. Se varmaan on tullut selväksi, että hallitsen pilkkusäännöt ja yhdyssanat, mutta se nyt ei oikeastaan kerro kirjoitustaidosta yhtään mitään - se nyt on puhtaasti kieliopin hallintaa. Kirjotustaito on ihan eri asia.

Joskus myhäilin keskenäni, kun työkaveri ylisti toista ja kertoi, kuinka tämän panos oli yhdessä projektissa olennaista, koska "ei meillä juuri kirjoitustaitoisia henkilöitä tässä firmassa ole". No, kuinka monelta olet kysynyt? Mun tapoihini ei kuulu lähteä tarjoamaan omaa osaamistani oma-aloitteisesti. Jos kysytään suoraan, en valehtele. Jos jonnekin pyydetään mukaan ja koen, että mulla on jotain tarjottavaa, liityn joukkoihin. Nykyisestäkin kirjoitusprojektista vain löysin itseni, osana yli kymmenpäistä massaa.

En lähtisi vieläkään ilmoittamaan itse itseäni tekstin- tai sisällöntuottajaksi. Mä nautin kirjoittamisesta aivan valtavasti. Se saa mut myös aika araksi omien tekstieni suhteen - otan tän kaiken aika henkilökohtaisesti. Jokaisen oman blogitekstinkin julkaiseminen on työn takana, tunnen pistäväni itseni niin vahvasti peliin. Tätä kaikkea kirjoitan tavallaan julkisesti, kuitenkaan oikeasti kertomatta kellekään, että tällainenkin sivu on olemassa. Enemmän tai vähemmän ammattiteksteissä sillä nyt pitäisi olla vielä vähemmän väliä kuin vapaa-ajan jutuissa. Mutta henkilökohtaiselta se silti tuntuu. Jos joku ei pidä mun kirjoitustyylistäni, auts. Se on niin vahvasti osa minua.

Katsotaan, mitä mun teksteilleni käy. Ensimmäinen lukija kommentoi mulle, että on "ihana, että meillä on töissä kirjoittajia". Pikkupakolla taidan siis nyt joutua tulemaan ulos pöytälaatikosta. Jännittävää, niin kovin jännittävää.