maanantai 21. maaliskuuta 2016

kunnianhimoa

Runsaan viikon aikana mua kuvailtiin kahteen otteeseen kunnianhimoiseksi.

Hämmennyin molemmilla kerroilla yhtä paljon.

Kunnianhimoisuus on aina ollut täsmälleen ja juuri niitä asioita, joita mä en koe olevani. Sillä mennään, mitä on. En mä ole koskaan kokenut tarvetta pyrkiä johonkin suurempaan ja parempaan. Jos siihen perustasoon ja -osaamiseen edes pääsisi, niin kiva.

Mutta jos muut kertoo, että näin näkevät minut? Ensimmäisen pystyin kuittaamaan lähinnä naurulla. Toisella kerralla oli kuitenkin pakko alkaa ottaa tosissaan. Miettiä vähän, että mitähän täällä nyt tapahtuu.

Tajusinkin jotain. Mun työni edellyttää, että osaan tiettyjä asioita huomattavan hyvin, huomattavan paljon paremmin kuin muut. Se tekee jotain ihmisen päälle. Ei ole vain perusosaamista, on erityisosaamista. On jotain, mitä voi käyttää ja kehittää - ja kun kerran on, miksi jäädä tuleen makaamaan?

Jännittävää. Pitäisi käydä enemmän rehellisiä keskusteluja siitä, millaisia mielikuvia muista tulee. Joka kerta joku oppii jotain. Ja joka kerta, kun oppii jotain itsestään, osaa käyttää itseään taas vähän paremmin. Ehkä joskus vaikka tajuaa, mihin lopulta on tähtäämässä.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

hitaasti syttyvä 6D

Taidan ajoittain analysoida itseäni aika paljon.

Olen viime aikoina tajunnut, että mun aivot tuntuu toimivan eri tavalla kuin monen muun. 

Mä sisäistän asioita hitaasti. Siis hi-taas-ti. Lisäksi mä tarvitsen konkretiaa. Yritysstrategiat menee ihan yli hilseen ekalla esityskerralla. Strategioihin liittyvät opinnotkin tuntui opiskeluaikana täysin heprealta. Kaavakuvat, suunnitelmat - anteeksi vaan, mutta mä en tajua. Hienoja sanoja ja piirustuksia, mutta mulla ei ole mitään, mistä tarttua kiinni ja lähteä käsittelemään asiaa.

Mun pitää saada prosessoida. Ennen kunnon prosessointia mä istun ihan huuli pyöreänä aina, kun puhutaan tietystä aiheesta. Mä en tajua, mä en käsitä, mä en saa kiinni siitä, mitä tällä ajetaan takaa. Tarkat esimerkitkään ei auta, jos en saa käsitellä tietoa omalla tavallani, omassa järjestyksessäni, omassa rauhassani. Näkisittepä, miten ulalla ja turhautunut mä voin olla ensimmäisissä palavereissa, jotka käsittelee jotain uutta asiaa.

Jossain vaiheessa käy napsahdus. En vielä tiedä, mikä sen takana on. Onko se tietty aika asian ensikuulemasta? Tietty aika, jonka olen aktiivisesti käyttänyt asian miettimiseen? Tietty aika, jonka olen tiedostamattomasti käyttänyt asian miettimiseen? Joku tietty tarttumapinta tai sana, joka lopulta avaa lukon? En tiedä. Mutta sen napsahduksen jälkeen asiat selkenee.

Pystyn kuvaamaan sitä parhaiten niin, että ennen napsahdusta näen vain yhden oksan - ja mua ärsyttää ihan suunnattomasti, että en tiedä, millaisessa puussa se kasvaa, tai onko sen ympärillä metsää. Napsahduksen jälkeen näen koko metsän.

Kaveri kuvasi joskus mun kokonaisuudenhahmotuskykyni kattavan noin kuusi ulottuvuutta, mun ajatusmaailmani on 6D. Ehkäpä niiden kaikkien kuuden dimension on osuttava kohdalleen kokonaiskuvassa ennen kuin mä ymmärrän, mistä on kyse.

Sen jälkeen rajoja ei ole.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

sanaleikkejä

Näkö. Lähinäkö, likinäkö - kaukonäkö. Ulkonäkö - sisänäkö?


--

Kuulo. Korvakuulo - mikä muukaan, silmäkuulo?


--

Jos asiassa on jotain mieltä, se on mielekästä. Mutta jos jokin asia ei ole mielekästä, se ei suinkaan ole mieletöntä, vaan epämielekästä.


--

Mä rakastan tätä kieltä.

torstai 17. maaliskuuta 2016

palkka ja sen korotus

Tabujen tabu. Miksi tästä on niin kiusallista edes kirjoittaa?

Tiedän kavereiden - sekä töissä että töiden ulkopuolella - elämästä vaikka mitä. Joskus liikaakin, kahvipöytäkeskustelut pääsee välillä aika erikoisiin sfääreihin.

En kuitenkaan tiedä yhdenkään palkkaa.

Mulla ei ole minkäänlaisia käsityksiä siitä, millaisilla summilla ihmiset ylipäätään myy vapaa-aikaansa työnantajille. Nada. Yhden entisen työkaverin kanssa vertailtiin palkkojamme - sen jälkeen, kun oltiin molemmat lopetettu työpaikassa, jossa oltiin työkavereita. Ei puhettakaan, että siellä ollessamme oltaisiin puhuttu.

Nykyisessä työpaikassa olen puhunut palkankorotuksista kaverin tai parin kanssa. Niistä voi puhua tarkkaan valitussa seurassa, koska niistä puhuessa ei tarvitse puhua summista. Ollaan puhuttu, miten niitä pyydetään, miksi niitä saadaan ja mitä, jos ei saakaan.

Sanovat, että palkankorotusta ei koskaan vain tarjota, se pitää aina pyytää. Mä olen pyytänyt värikkään työurani aikana palkankorotusta kerran. Olen saanut vuosien varrella yhteensä kolme palkankorotusta. Mun elämässäni tapahtuu välillä ihan kummallisia asioita, tämä on yksi niistä.

Mulle oli jokseenkin jännittävä askel todeta, että haluan enemmän palkkaa. Että koen ansaitsevani suuremman summan kuin saan. Ja sitten käydä se hämmentävä keskustelu "mä haluaisin palkankorotuksen" "millaista summaa oot ajatellut?" "en tiedä". Tein ehkä kaikki mahdolliset virheet, jotka vaan voi tehdä vastaavissa keskusteluissa miten ihmeessä mä ikinä pystyisin työskentelemään korkean hierarkian tai tiukkojen prosessien yrityksessä?. Ja sentään yritin valmistautua. Googletin ja kaikkea.

Kelle kerrot, kun saat palkankorotuksen? Puolisolle, luonnollisesti. Perheelle, no sitten kun tulee puheeksi tai puheenaiheet loppuu muuten kesken. Kavereille, työn ulkopuolella kyllä, summista puhumatta, tietenkin. Kavereille töissä, hyvin harkitusti, hyvin tarkkaan valitusti. 

Ja sitten tulee yhtäkkiä se hetki, kun kävelen keskelle lisätulojen pyytämistä käsittelevää keskustelua, jossa yleinen henki on se, että mitenhän itselleen olisi mahdollista perustella palkankorotus, kun se tuntuu olevan niin vaikea saada. Lyhyt kiusallinen hetki pääni sisällä, "ai". Mitäpä siihen muuta sanoa, kuin että sainpa juuri sattumalta liitolta kutsun palkkaneuvottelu-aiheiseen jäsenkoulutukseen.

Miksi tämä kaikki on niin kiusallista? Miksi mä en vaan saisi olla iloinen siitä, että mun työpanostani arvostetaan? Voisin vaikka tarjota kahvitkin siitä hyvästä, että saan iloita aiheesta jonkun kanssa.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

ääripäitä - tai jotain siihen suuntaan

Harvoin olen ärsyyntynyt yhtä paljon kuin nähdessäni asteikon ääripäillä
      introvertti ----- sosiaalinen

Jotakuinkin yhtä järkeenkäyvä kuin
                              ainut lapsi ----- valmis jakamaan omastaan
     tai
   lapsirakas ----- lapseton
     tai
                rikas ----- hyväntekijä

Ennakkoluuloja, anyone?

Ehkä valehtelin vähän. Todellisuudessa ärsyynnyn ja provosoidun vähän turhankin helposti - ihan vain tuo asteikko ei ole saanut mua ärtymään. Mutta ottaa se silti yhä päähän, otan tätä kirjoittaessani taas kierroksia. Jos et tiedä, mitä introverttiys on, ole hyvä ja käytä jotain muuta sanaa.

torstai 3. maaliskuuta 2016

kissaeläinten sukua

Uteliaisuus koitui kissan kohtaloksi
En osaa olla työntämättä sormia paikkoihin, joihin ne ei kuulu, tai kuonoani asioihin, jotka ei kuulu mulle. Ei voi mitään, kun on niin utelias, että on pakko saada tietää ja selvittää kaikki mahdollinen.

Kissa elää kiitoksella
Joskus tuntuu siltä, että voisin vaikka korvata ruoan kauniilla sanoilla. Vaatimattomuus on hyve, mutta minkäs teet, kun kehut kuulostavat niin kivalta, että tekee mieli kehrätä.

Kotikissa
Yep, that's me. Viikonloppuna paras paikka on sohvannurkka tai aurinkoläikkä villamatolla.

Yhdeksän elämää
En yhtään ihmettelisi.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

breathe

Hengitä syvään, sanot
          täällä aaltojen alla
          se on aika vaikeaa

En vain tiedä, miten kuvailla sitä tunnetta, kun hengittäminenkin tuntuu liian rankalta.