tiistai 28. kesäkuuta 2016

sattuman kaupalla


Mä en usko sattumaan.

Siinä se, lyhyesti ja ytimekkäästi.

Niin pitkään kuin muistan, olen ajatellut, että kaikki tapahtuu jostain syystä, kaikella on jokin tarkoitus. Isossa kuvassa, loppujen lopuksi. Sattuma tuntuu ajatuksena kovin kaukaa haetulta.

On asioita, joiden tarkoituksen olen löytänyt kuukausien sisällä niiden tapahtumisesta tai saapumisesta mun elämääni. On asioita, joiden tarkoituksen olen tajunnut vuosia jälkikäteen, käydessäni läpi, miten olen päätynyt johonkin tilanteeseen, paikkaan tai asemaan. On asioita, joilla tiedän ihan selkeästi olevan tarkoitus, mutta vielä vuosienkaan jälkeen en ole kai päässyt siihen pisteeseen, johon ne lopulta tähtäävät.

Kuuntelin murhayrityksen uhrin kertomusta kokemuksestaan. Puukotuksesta. Kuinka hänellä sattui olemaan päällä paksu nahkatakki. Kuinka kädessä sattui olemaan hansikas, jolla hän pystyi ottamaan hyökkääjän veitsestä kiinni. Kuinka hän sattui kaatumaan taaksepäin siihen ainoaan kohtaan aukiolla, jossa kivikon sijasta olikin nurmikko. Kuinkas sattuikaan. Teki mieli kysyä, että käyttäähän hän tuota ilmaisua ironisesti.

Kevyempiäkin käyttötapauksia löytyy: mä olen tehnyt shoppailuni viime vuosien aikana melko puhtaasti if-it's-meant-to-be-periaatteella. Elän vahvasti alennusrekkien tarjonnalla, koska niistä vaan aika usein "sattuu löytymään" jotain mulle. Viimeisen vuoden aikana olen ostanut kahdet kengät, koska "en mä tällaisia ole suoranaisesti etsinyt, mutta nää on juuri mun näköiset, tarjouksessa puoleen hintaan ja jäljellä vain yksi koko - mun kokoni, it's meant to be".

Mä en usko kohtaloon. Siinä se. En kuitenkaan myöskään voi sanoa, että uskoisin kohtaloon. En usko, että on olemassa valmista käsikirjoitusta, jota pitäisi noudattaa. En usko mihinkään lopulliseen tarkoitukseen, johon tämä kaikki tähtää. Kaikella on tarkoituksensa, mutta usein ne tarkoitukset ovat ehkä jotain välietappeja - pisteitä, joista polku voi jatkua moneen suuntaan. Ja kyllä, joskus välietappi voi ilmeisesti olla ihan vain järjettömän hienot kengät - tai ehkä sittenkin joku ihminen, jonka kanssa joskus aloitan keskustelun ihan vain niiden kenkien takia? Sen näkee sitten. Ainakin mulla on hienot kengät.

Vaikeammatkin asiat on jotenkin kevyempi sietää, kun pystyy uskomaan siihen, että jossain tällä kaikella on lopulta tarkoitus - johonkin se kaikki tähtää. Jossain se kaikki palkitaan.

---

Ps. Ne kengät. Ehkä ne vain on ihan oma tarkoituksensa, koska voiko näin hienoja olla olemassakaan?

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

luottamuksesta

Hyppäsin kaverin kyytiin prätkän selkään.

Ensimmäisen jännityksen ja kyydin aiheuttaman hurmion hellitettyä vähän ehdin katsella maisemia ja antaa ajatusten juosta. Huomasin muotoilevani tilanteen päässäni sanoiksi: "Mä nyt vain luotan siihen, että sä viet mut oikeaan paikkaan etkä tee mitään, mikä tappaa mut".

Ajateltuani edellisen ajatuksen läpi pari kertaa totesin, että se kuvaa lopulta ihan mitä tahansa tilannetta toisen ihmisen kanssa. Mitä muutakaan me voidaan tehdä kuin yrittää uskoa siihen, että muut toivovat meillekin parasta ja meidän pysyvän hengissä?

Sattumalta vai mitä lie - oonko koskaan maininnut, että en oikein usko sattumaan? Siitä enemmän toisella kertaa Esa Saarinen, jonka seminaarissa vietin pari päivää juhannuksen alla, aloitti päivän ohjelman teemalla Luottamus. Luottamus niin työyhteisössä kuin missä tahansa arkielämän ihmissuhteessa.


Luottamus on ajatus siitä, että vastapuolella ei ole piilossa olevia pelikenttiä

Siitä, että sun ajatuksesi ja puheesi otetaan tosissaan. Siitä, että niitä puheita ei myöhemmin käytetä sua vastaan. Siitä, että kahden kesken vaihdetut ajatukset jäävät vain teidän kahden välille. Siitä, että toinen osapuoli ei katoa pelaamaan omaa peliään ja jätä yksin. Siitä, että kaveri, joka lupaa viedä ajoissa perille, myös tekee niin sen kummemmitta puheitta.

Edellisenä päivänä puhuttiin positiivisen ja negatiivisen suhteesta.


Negatiiviset yksiköt ovat suurempia kuin positiiviset yksiköt

Yksi negatiivinen tapahtuma ei korjaannu yhdellä positiivisella. Kerran menetetty luottamus ei palaudu yhdellä pidetyllä lupauksella. Mikään pidetty lupaus - oli se miten iso tahansa - ei ole vaakakupissa yhtä painava kuin särjetty luottamus. Luottamuksen uudelleen rakentaminen on ehkä vaikeinta, mitä oon yrittänyt tehdä. Yrittänyt, koska yleensä en ole onnistunut. Toivo elää kuitenkin siitä, että tarpeen tullen sekin on mahdollista. Sen näyttää lopulta kai vain aika, kuinka monta positiivista yksikköä tarvitaan tasapainottamaan yksi negatiivinen.

Kyydin tarjonnut kaveri piti lupauksensa. Pääsin oikeaan paikkaan ja henkikin vielä pihisee. Ja olihan se nyt aika siistiä, prätkäkyydityksellä kotiovelta noudettuna kuuntelemaan Esa Saarista.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

huolenpitoa

Mun elämässäni on aina ollut ihmisiä, jotka pitää musta huolta. Ihmisiä, jotka selittää ja silittää, kun mä en ymmärrä tai jaksa. Ihmisiä, jotka tuntuu tinkivän ajoittain jopa omasta hyvinvoinnistaan mun kustannuksellani.

Vanhemmat, luonnollisesti.
Isosisko, onko sillä muuta vaihtoehtoa kuin varmistaa pikkusiskon hyvinvointi?
Avomies, tietysti lienee eräs parisuhteen perusedellytyksiä.

Ystävä, joka on enemmän tai vähemmän hommannut mulle sekä asunnon että työpaikan. Ystävä, joka tekee parhaansa järjestääkseen mun päiväohjelmani joksikin muuksi kuin luovaksi kaaokseksi. Ystävä, joka puhuu mun puolestani ilman, että mä edes selitän ajatuksiani sen kummemmin. Ystävä, joka huolehtii aikatauluista, mä vaan tulen ja menen perässä. Ystävä, joka tekee mun nettikauppatilaukseni, koska mä en vain hallitse sitä. Kaikenlaista. Huolenpitoa.

Liekö sitten asia, josta joku kiusaantuisi, loukkaantuisi, ärsyyntyisi? "Pärjään mä itsekin." No, niin minäkin. Paitsi silloin, kun en. Aina ei jaksa. Musta saa pitää huolta.

Tiedän olevani onnekas. Turvattu. Ja vaikka en ehkä osaa näyttää sitä ainakaan tarpeeksi usein, olen kiitollinen.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

ensioireet

Tunnistin itsessäni työuupumuksen ensioireet.

Viimeinen vuosi on ollut melkoista haipakkaa. Opin ja opettelin jatkuvasti lisää. Opin ja opettelen edelleen. Koko ajan pystyn hoitamaan enemmän asioita itsekseni, ottamaan enemmän vastuuta uusista asioita. Pikkuhiljaa, kysymys kysymykseltä. Tarjolla uusia työtehtäviä ja lisävastuita. Imartelevaa, kiehtovaa - ja äärimmäisen pelottavaa.

Luulin ennen että jossain mitataan tarkalleen
milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen

Tunnistan ajatelleeni - ja ajattelevani yhä - että joku muu tietää kyllä, mitä kaikkea mä jaksan, osaan, pystyn. Vähitellen opin ymmärtämään, että eivät tiedä. Hädin tuskin tiedän itsekään.

Kuukausi sitten totesin, että väsymys alkaa mennä vähän yli. Väsyttää, työpäivän jälkeen ei oikein jaksaisi. Aamulla ei oikein jaksaisi. Viikonloppu rauhoittaa vähän, mutta maanantaina ennen lounasta korvissa suhisee taas. Oikeasti suhisee. Ajatukset ei pysy päässä. Suunnitelmat - ne on jotain, mitä olisi kiva tehdä, mutta ei vaan kykene.

Näin jotakuinkin kaksi vaihtoehtoista toimintatapaa.
1) "Power through it!". Ehkä se on vain ohimenevää ja helpottaa, kun siihen tottuu? Sekopäistä kyllä, tän mukaan olen elänyt jokseenkin koko elämäni.
2) Hiljennä vauhtia. Ei se muuten siitä helpota, hellitä, parane.

Nyt opettelen sanomaan "ei". Opettelen, että mun ei tarvitse tehdä kaikkea, mitä mä osaisin tehdä. On ihan ok pyytää jotain muuta vuorostaan joustamaan. Mä joustan sitten taas, kun jaksan.

Hidasta opettelua.
Tässä elämä on