Viimeinen vuosi on ollut melkoista haipakkaa. Opin ja opettelin jatkuvasti lisää. Opin ja opettelen edelleen. Koko ajan pystyn hoitamaan enemmän asioita itsekseni, ottamaan enemmän vastuuta uusista asioita. Pikkuhiljaa, kysymys kysymykseltä. Tarjolla uusia työtehtäviä ja lisävastuita. Imartelevaa, kiehtovaa - ja äärimmäisen pelottavaa.
Luulin ennen että jossain mitataan tarkalleen
milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen
Tunnistan ajatelleeni - ja ajattelevani yhä - että joku muu tietää kyllä, mitä kaikkea mä jaksan, osaan, pystyn. Vähitellen opin ymmärtämään, että eivät tiedä. Hädin tuskin tiedän itsekään.
Kuukausi sitten totesin, että väsymys alkaa mennä vähän yli. Väsyttää, työpäivän jälkeen ei oikein jaksaisi. Aamulla ei oikein jaksaisi. Viikonloppu rauhoittaa vähän, mutta maanantaina ennen lounasta korvissa suhisee taas. Oikeasti suhisee. Ajatukset ei pysy päässä. Suunnitelmat - ne on jotain, mitä olisi kiva tehdä, mutta ei vaan kykene.
Näin jotakuinkin kaksi vaihtoehtoista toimintatapaa.
1) "Power through it!". Ehkä se on vain ohimenevää ja helpottaa, kun siihen tottuu? Sekopäistä kyllä, tän mukaan olen elänyt jokseenkin koko elämäni.
2) Hiljennä vauhtia. Ei se muuten siitä helpota, hellitä, parane.
Nyt opettelen sanomaan "ei". Opettelen, että mun ei tarvitse tehdä kaikkea, mitä mä osaisin tehdä. On ihan ok pyytää jotain muuta vuorostaan joustamaan. Mä joustan sitten taas, kun jaksan.
Hidasta opettelua.
Tässä elämä on
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti