huolenpitoa

Mun elämässäni on aina ollut ihmisiä, jotka pitää musta huolta. Ihmisiä, jotka selittää ja silittää, kun mä en ymmärrä tai jaksa. Ihmisiä, jotka tuntuu tinkivän ajoittain jopa omasta hyvinvoinnistaan mun kustannuksellani.

Vanhemmat, luonnollisesti.

Isosisko, onko sillä muuta vaihtoehtoa kuin varmistaa pikkusiskon hyvinvointi?

Avomies, tietysti lienee eräs parisuhteen perusedellytyksiä.

Ystävä, joka on enemmän tai vähemmän hommannut mulle sekä asunnon että työpaikan. Ystävä, joka tekee parhaansa järjestääkseen mun päiväohjelmani joksikin muuksi kuin luovaksi kaaokseksi. Ystävä, joka puhuu mun puolestani ilman, että mä edes selitän ajatuksiani sen kummemmin. Ystävä, joka huolehtii aikatauluista, mä vaan tulen ja menen perässä. Ystävä, joka tekee mun nettikauppatilaukseni, koska mä en vain hallitse sitä. Kaikenlaista. Huolenpitoa.

Liekö sitten asia, josta joku kiusaantuisi, loukkaantuisi, ärsyyntyisi? "Pärjään mä itsekin." No, niin minäkin. Paitsi silloin, kun en. Aina ei jaksa. Musta saa pitää huolta.

Tiedän olevani onnekas. Turvattu. Ja vaikka en ehkä osaa näyttää sitä ainakaan tarpeeksi usein, olen kiitollinen.