keskiviikko 23. lokakuuta 2013

"pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat" eli vaivaa vaivan perään

Nostin kevyttä tankoa pystypunnerruksessa. Innostuin, kun se ei tuntunut pahalta. Meinasin todeta ääneen, että "jee tää ei satu!" ja *PAM*. Pamautin itteäni sillä tangolla suoraan nenään. Ei satu mihinkään ei...

---

Tein viime viikolla samalla hetkellä jotain tosi kivaa ja tosi tyhmää; Penkkipunnerruksessa nousi vihdoin oma paino, haamuraja, jonka joskus kolme vuotta sitten totesin vielä joskus nostavani. Tuota intoillessani jätin kuitenkin lämmittelyt jotenkin puoleen väliin tai muuten vain jotain kummallista, sillä siitä lähtien toinen olkapää on ilmoitellut olemassaolostaan.

Treenistä seuraavana aamuna käsi juuri ja juuri nousi, joissain asennoissa oli vähemmän voimaa kuin toisissa, olkapää kipuili kummallisesti ja sai tosissaan miettiä, että mitähän mä nyt oikein rikoin. Kiertäjäkalvosimista ajattelin itseäni ruoskia. Tässä viikon aikana oonkin miettinyt jatkuvasti uudestaan, että _mikä_ siellä oikein pamahti.

Uusimpana itsediagnoosina oon todennut, että vika on solisluussa. Viime aikoina oon ruvennut nimittäin ruksumaan ja paukkumaan ranteiden ja selän ja nilkkojen ja niskan lisäksi myös rintalastan suunnasta. Oon pohtinu ihan tosissani, että mikä ihme siellä voi napsua, ja tän olkapään myötä päätyny siihen, että jotenkin se liittyy tuohon solisluuhun. Sillä tuntuu olevan jotenkin liikaa tilaa, mistä syystä sitten heittäytyy välillä hitusen väärään paikkaan ja napsuu tai kipuilee. Tai ei suoranaisesti kipuile, mutta ilmoittelee itsestään siihen malliin, että maitolasia painavamman tavaran nostaminen roikuttaen tuntuu vähän... ikävältä. Tarpeeksi sekavaa?

Runsas viikko on siis mennyt ihan vaan hölläillessä. Heiluttelen minipainoja (yhden kilon painojen telineestä ottaminen meinaa ottaa vähän ylpeyden päälle, saati sitten niiden nostaminen) kuntoutusmielessä ja lopetan, ennen kuin tuntuu pahalta. Huoh.

Toisaalta tää kevyt heiluttelu tuntui taas tulevan ihan kohdalleen. Polvet kertoilee parhaimmillaan portaita kävellessä, että nyt ei oikein jaksais. Kyykkytaukoa siis peliin ja taas pikkupainoilla testailua. Huoh.

Tähän kun lisätään vielä se, että yhden sormen nivel oikkuilee. Jännityksellä odotan myös, iskeekö varpaisiin sama vaiva, joka on häirinnyt elämää parina viime vuonna näihin aikoihin. Huoh.

Alan vähän ymmärtää, mistä Frööbelin Palikat laulaa. "Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat..." Reistailevia paikkojahan ne varmaan luettelee.

maanantai 21. lokakuuta 2013

sanakokoelma

Mun elämääni kuuluu runokirja.

Yli kymmenen vuoden ajan olen kirjoittanut runoja. Runonpoikasia. Mitä nyt ovatkaan.

Harvoin - jos koskaan - istunut alas ajatellen, että nytpä kirjoitan runon, ja sen jälkeen alkanut miettiä sanoja. Lähinnä havahtunut siihen, että nämä sanat on kirjoitettava ylös. Tämä ajatus, tämä tunne. Tämä hetki ja tilanne, edes muutamaan lauseeseen.

Joskus ne ovat aluksi pelkkiä sanoja. Joskus lause, ehkä pari. Joskus lähes kokonainen runo kerralla.

Pari-kolme vuotta sitten kävin läpi kaikki kirjoittamani runot. Runonpoikaset. Lauseet ja ajatukset. Monet heitin pois, joistakin poimin rungon uuteen ajatukseen. Jotkut säästin. Kirjoitin ylös. Kirjoitin lisää. Muokkasin ja kehitin.

Tänään lueskelin taas noita läpi. Jotkut muistan elävästi, toisia en muista edes kirjoittaneeni. Jotkut palauttavat kirjoitushetkensä melkein karmivastikin mieleen.

Mun bucketlistilläni - asioita, joita on vielä tässä elämässä tehtävä - on katsoa, kuinka pitkälle tuon sanakokoelman siivet kantavat. Liekö noilla arvoa kellekään muulle kuin mulle itselleni? Tuskin, mutta eivätpä ne mihinkään muutu, vaikka kustantaja vastaisikin ei-kiitoksella.