tapansa kullakin

Joskus on kyllä hienoa, kun tajuaa, millaisia tapoja itsellä oikein onkaan... Tänään oon yhtäkkiä äkännyt, että mä

• kutsun kavereita meille asumaan

"Joo joo, meille mahtuu, meillä on patjoja ja paljon lattiatilaa, siihen mahtuu nukkumaan, jos tarvii!"

Tällä hetkellä tässä on jopa jotain järkeä (ja ehkä jopa lunastustarvetta), kun asutaan kuitenkin pääkaupunkiseudulla, jonne voi tulla töitten perässä yllättäenkin muuttoa.

Mutta kun tein samaa jo vuosia sitten.

Oltiin muutettu edelliseen kämppään ihan vähän aikasemmin, kun yks yö näin unta, että Ollin entinen kämppis asui meidän kylppärissä. Tän jälkeen ilmotin, että kylppäriin ei saa muuttaa, mutta muuten meille kyllä tarvittaessa mahtuu. Loppujen lopuks sitä "muuta tilaa" olikin sit jaoteltu ihan kunnolla: yhelle kaverille oli varattu parveke, toiselle keittiönpöydän alunen, kaveripariskunnalle luvattiin sohva ihan kokonaan ja viimeselle sankarille ilmoitettiin, että häkkivarastoon sit vaan. Mitä ihmettä :D

Ei niistä kukaan koskaan kuitenkaan muuttanut meille.

• kerron kavereideni kuulumisia toisilleen, riippumatta siitä, tunteeko ne toisensa vai ei

Etenkin kaikki isoimmat jutut - parisuhteet, yhteenmuutot, kihlat, työpaikat, valmistumiset... mitä näitä nyt on. Välillä sentään muistan varmistella ennen kuulumisten kertomisia, että tietääkö se toinen nyt, kestä mä puhun - ihan aina todennäköisesti en ees kysy, kerron vaan.

Tää on vähän johtanut siihen, että mä en ihan aina enää muista, ketkä mun kavereista nyt oikeesti tuntee toisensa ja ketkä ei. Useimmat sentään on joskus ainakin nähnyt toisensa, parhaimmillaan jopa jutelleet joskus. Parin tytön kanssa kuitenkin pääsin siihen tilanteeseen, että kerroin niitten kuulumisia toisilleen varmaan lähemmäs vuoden ajan, kunnes lopulta molemmat osu meille kylään yhtä aikaa - ja tapasivat toisensa ekaa kertaa. Kuin vanhat tutut jatkoivat siitä, mihin mä olin viimeksi jäänyt.

Että mitenkäs tän nyt vetäisi yhteen... Oon selvästikin asunut kommuunissa jossain edellisessä elämässäni. Mi casa es su casa ja... mi amigo es su amigo? Amiga? Mis amigos, tus amigos? Äh. Kaveri ku kaveri.

mikä laulaen tulee...

Oon aina sanonu, että oon laulanut yhtä pitkään ku oon puhunut sivuhuomautuksena, että en puhunut juuri mitään ennen kahden ja puolen vuoden ikää, joten tää toteamus saattaa olla yllättävän lähellä totuutta. Joskus enemmän ja joskus vähemmän, mutta käytännössä aina vähintään radion mukana kyllä, automatkat mun kanssa voi olla hyvin mielenkiintoisia ja musiikintäytteisiä. Oon opetellut soinnut ja peruskompin kitaralla ja pianolla ihan sitä varten, että pystyn säestämään itteäni. Ei tarvii aina ihan vain a cappellana laulaa.

Viimeisen puolen vuoden aikana oon kuitenkin tajunnut ihan jännästi, että laulamaan oppii laulamalla. Että mitä enemmän laulaa, sitä paremmin sen osaa. Että omaa äänialaansa voi ihan oikeasti kasvattaa ihan vain sillä, että toteaa, että tuohon nuottiin asti pitäisi tässä biisissä päästä - ja sitten laulaa, kunnes pääsee.

Tein mielenkiintoisen huomion, että loppujen lopuksi voin opetella laulamaan oikeastaan vähän mitä tahansa - mun ei tarvitse kuulostaa täsmälleen samalta kuin se alkuperäinen esitys. Mä voin tehdä omanlaisen version ja kuulostaa vaikka ihan itseltäni. Tämä toki vaati sen, että ensin onnistuin hyväksymään sen, että tältä mä kuulostan ja tällä tavalla laulan. 

Oon käsittänyt myös sen, että mulla on aina ollut lähipiirissä tosi musikaalisia ihmisiä. Sellaisten rinnalla tulee helposti tosi keskinkertainen olo. Enkä mä vieläkään tule ikinä kuulostamaan samalta - mutta se on ihan okei. Ne kuulostaa siltä, miltä kuulostaa ja laulaa niin kuin laulaa, mä kuulostan ehkä erilaiselta ja lauleskelen omalla tavallani. Oon oikeastaan jopa vähän kummastunut siitä, miltä kuulostan omissa äänitteissäni video rullaamaan pokkarissa ja kamera kohti seinää. Ajoittain ihan positiivisesti kummastunut.

Sanovat aina, että "harrasta urheilua, niin pysyy pää terveenä". Joo, auttaahan sekin, mutta ei se kaikille pelkästään riitä. Ainakin mä kaipaan myös jotain luovaa, jotain musiikkia. Nykyisin kaivankin kitaran esiin melkeinpä joka päivä ja laulan menemään. Joku biisi soi päässä - voisinpa opetella sen. Ja eiku opettelemaan. Ja eiku laulamaan. Flow-tila päälle ja sielu lepää.