torstai 29. joulukuuta 2016

2016

Se aika vuodesta.

Tämä vuosi on ollut... melkoinen. Se on paras sana kuvaamaan tätä. Melkoinen vuosi.

Testasin, miltä tuntuu työuupumus. Ei kovin kivalta. En suosittele. Löysin itseni stressimaniasta useammankin kerran. En suosittele sitäkään. Huomasin, että on ihan oikeasti olemassa sellainen olotila, että ei voi kuunnella edes musiikkia, kun pää huutaa hiljaisuutta. Edelleen - en suosittele.

Tein töitä. Liikaa, taas. Kilahtelin useammallekin työkaverille. Ärähdin toimitusjohtajalle. Sain lisää vastuuta ja palkankorotuksen. Speksasin, testasin ja vedin tiimiä. Sain asioita järjestykseen ja jotain aikaan. Opin luottamaan uusiin tiimeihin - kyllä ne auttaa.

Lomailin, yhteensä kuusi viikkoa. Ainakin kaksi niistä osasin ottaa loman kannalta. Olin pitkästä aikaa kunnon flunssassa. Toista vuotta putkeen pidin kaksi sairauslomapäivää. Erikoista. Tältä vuodelta jätin kuitenkin sairaalareissun väliin. Hyvä minä.

Hukkasin salimotivaation. Kiipesin seinille kahdesti, lenkkeilin hädin tuskin sitä enemmän. Olin huono tyttöystävä. Jostain jää aina miinuksen puolelle, tällä kertaa huomattavimmin näistä.

Lauloin. Kävin kolmella laulutunnilla, ja olen tehnyt ainakin jotain joskus oikein. Välillä toisaalta en yhtään mitään. Versioin Bear's Deniä (Agape), Anna Nalickia (Drink Me), Linkin Parkia (Numb) ja Brandi Carlileä (Dreams). Huomasin pystyväni laulamaan Let It Go'n. Aion vielä joskus saada valmiiksi puolitempoisen Kryptonite-version. Komppasin lauluesitystä kitaralla ystävien häissä pahemmin mokailematta.

Kirjoitin harmillisen vähän. Työkseni jonkin verran. Kovin vähän kuitenkaan mitään mainitsemisen arvoista. Yhden vanhan tekstini pistin uusiksi ja nuotteihin. Se on joka toinen päivä "jotain sinne päin, ei niin hyvä kuin voisi olla" ja joka toinen päivä "yllättävän onnistunut".

Opiskelin taas vähän lisää persoonatyypeistä. Omasta syntymäkartastani. Itsestäni. Muista. Ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja kanssakäymisestä. Jaksoin pitkästä aikaa olla avoinna huomaamaan, kun muilla on paha olla. Tehdä asialle jotain. Jutella. Kuunnella. Koskettaa. Uskon tehneeni jotain hyvää. Uskon kosketuksen voimaan ja energiavirtoihin taas vähän enemmän. Joskus vielä opettelen energiasta enemmän.

Ystäviä. Ei ne vuosien takaiset ihan helpolla katoa, vaikka niitä näkee ihan hävettävän harvoin. <3. Moneen kertaan mietitty, harvoin päässyt kuulumisten kyselyyn asti, saati sitten enemmän. Ehkä joku uusi luottamus rakennettu, joku menetetty ja vähitellen uudelleen opeteltu.

Vauvabuumausta. En minä, mutta ystävät. Hääbuumausta. En minä, mutta ystävät. Kaason pesti ja morsiuspuku ystävälle.

Melkoinen vuosi. Vuoristoratateema jatkui edelleen. Jos ensi vuonna vihdoin sitä tasapainoa?

lauantai 10. joulukuuta 2016

stressin paluu, osa n+1

Iski stressi.

Se ehtikin olla poissa jo muutaman viikon. Jotenkin salaisesti ja vaivihkaa se kuitenkin taas löysi takaisin.

Eka meni yöunet. Joskus nukkumaanmeno vaan tuntuu jotenkin liian vaativalta. Ja kun aamulla on kuitenkin pakko herätä, uniaika jää vähän turhan lyhyeksi.

Seuraavaksi meni ruokahalu. Kun yhtenä päivänä syö lounaastaan puolet ja seuravaana ei juuri mitään, rupeaa itsekin miettimään, että mitähän nyt.

Ja sitten meni kynnet.


Ei oikeastaan ollut ikävä tätä.

Seuraavaksi menee taas ajantaju ja sanat.

Jos tässä vaiheessa tietäisin, miten tän saa stopattua, olis ihan kiva.