keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

nukkuvan tasa-arvoaktivistin ärinää

Meidän sali uudistui. Nappasi lisää liiketilaa naapurista ja kasvoi reippaasti. Iloista, vain iloista.

Mietiskeltiin pari viikkoa yhden oven tarkoitusta, mitähän se takaa oikein löytyy jatkossa? Varastotilaa, tilaa pt-ohjauksiin, vapaa jumppasali vai mitähän?

Tällä viikolla se selvisi. Naistensali. "Vain tyttöenergiaa tämän oven toiselle puolelle".

Nukkuva tasa-arvoaktivisti mun sisälläni heräsi päiväuniltaan ja ärähti. Kovaa.

Jos salilla on osio, jossa naiset voi treenata rauhassa, missä on vastaava tila miehille?
Aiemmin oon käynyt salilla, jossa oli erikseen naistenvuoro. Vain naisille. Kaikki muu aika oli kaikille vapaata aikaa. Missä miestenvuoro?

Mitä tasa-arvoa se on, että on jotain yhteistä kaikille ja lisäksi jotain erillistä jollekin porukalle? Miten niin muka miehetkin ei voisi kaivata omaa, naisilta kiellettyä salitilaa tai -aikaa?

Löin lisää lieskoja kiehuvan vereni alle ja googlettelin hakusanoilla "naistensali" ja "miestensali". Ensimmäisellä hakusanalla kymmeniä tuloksia naisille suunniteltuja laitteilta, kuntoile omana itsenäsi, hyvinvointikeskuksia, lady's club. Toisella hakusanalla yksi tulos. Yllätyin positiivisesti, siistiä, sellainenkin on perustettu!

Kävin aikoinaan seurakunnan järjestämän vammaisavustajakoulutuksen. Silloin karahti ihan hirveän pahasti korvaan, kun jokunen kanssakouluttautuja kertoi, kuinka tykkäävät vammaisista, kun "ne on niin ihanan iloisia aina". Miten olisi tuo oikeus yksilöllisyyteen? Paha väittää pitävänsä jotain ryhmää tasa-arvoisena muiden kanssa, jos heti seuraavassa lauseessa on valmis tunkemaan kaikki ryhmän edustajat hyvin pieneen lokeroon.

Vähän kuin kertoisi, että tykkää ruskeasilmäisistä, koska ne kaikki on hyviä kokkeja.

Paljon sitä pystyykin yksi ladies only -teksti irrottamaan kielenkantaa - ja nostamaan verenpainetta.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

oman elämäni lintubongari

On asioita, joita mä en vain lakkaa ihmettelemästä. Yksi niistä on pääkaupunkiseudun luonnonläheisyys.

Mulla oli melkoinen kriisi etelään muuttaessani, että joudunko mä kauemmaksi luonnosta. Ehkä turhin huolenaihe ikinä. Kehä ykkösen sisäpuolella on niin paljon muutakin kuin betoniviidakkoa - muun muassa lehmiä laitumilla. Tämä tarina on tosi.

Mä rakastan meidän kotikatua. Katua ympäröi vaahterat ja pihlajat miettikääpä, miltä tää näyttää syksyisin ja niitä asuttaa ihan mieletön määrä lintuja. Maaliskuun alusta lähtien oon saanut aamuin illoin kuunnella mustarastaiden konserttia, ja viimeiset viikot niitä on säestänyt myös peipposet. Unohtamatta toki talitinttejä, naakkoja, räkättirastaita, varpusia, variksia ja muita sirkuttajia, joiden lauluja mä en tunnista.

Viime kesänä meidän toimiston pihassa pyöri muutama "peurantapainen", ilmeisesti metsäkauriita. Kerran juoksivat ohi muutaman metrin päästä. Oli siinä ihmettelemistä.

Tänä vuonna oon nähnyt palokärjen. PALOKÄRJEN. Ihan friikkiä. Käpytikat on jo melkein arkipäivää, niitä oon bongaillut sekä viime että tänä vuonna useamman. Viime kesänä lenkkeillessäni säikytin parikin kertaa fasaanin.

Viime kesänä kävelin lähimpään metsään voi niistä metsistäkin voisi kertoa niin paljon... meidän lähellä on ihan mieletön määrä metsiä! ja kiipesin kalliolle. Siellä kukkui käki.

Nyt vain odottelen, että satakielet aloittaisi tän vuoden konsertit. Niitä asui ainakin viime vuonna mun työmatkan varrella useammassa eri paikassa. Se laulu, se laulu. Siinä sielu lepää.

Enhän mä malta laittaa pyörää ollenkaan ajokuntoon tälle vuodelle, kun niin mielelläni kävelen rauhassa tän sirkutuskonsertin keskellä.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

hippi mikä hippi eli pari sähkönkäyttövinkkiä

Saatiin sähköyhtiöltä sähkön käyttöraportti.

Kahden vuoden omaa kulutusta ei oikein pääse vielä vertaamaan toisiinsa, kun ollaan asuttu nykyisessä asunnossa vasta yksi kokonainen vuosi. Äärimmäisen mielenkiintoiseksi tuon lukeman kuitenkin teki raportissa mukana ollut vertailutaulukko, johon on kerätty tietoa eri tyyppisten asuntojen  ja kotitalouksien keskimääräisestä sähkönkäytöstä.

Me asutaan ei-sähkölämmitteisessä kerrostalokaksiossa, kahden henkilön taloudessa.
Vastaavan talouden keskimääräinen sähkönkäyttö on 2500 kWh/vuosi.
Vastaavan talouden säästäväinen sähkönkäyttö on 2000 kWh/vuosi.

Meidän sähkönkäyttö vuodelta 2015 oli 1572 kWh.

Vertailukohdaksi voisin vielä kertoa, että ei-sähkölämmitteisen yhden hengen kerrostaloasunnon keskimääräinen käyttö on 1500 kWh/vuosi.

Mikä tästä tekee mun mielestä erityisen hauskaa? Meillä on sauna. Sähkösauna.

Mä olen sähkölaitteidenkin suhteen melkoinen hippi. Ei se lopulta ilmeisesti paljoa vaadi, että sähkönkulutuksen saa pidettyä järkevissä lukemissa - myös taloudessa, jossa on kaksi tietokonetta, sopivan iso telkkari kaiuttimineen ja se sauna. Seuraavat olen tiedostanut omista kulutustavoistani:

Kuljen aika usein ympäri kämppää ja sammuttelen valot huoneista, joissa me ei olla. Mihin ihmeeseen keittiö, eteinen tai makuuhuone tarvitsee valaistusta, jos me molemmat ollaan olohuoneessa? Ja voi ihana kevät, kun työaamuinakaan ei enää tarvitse laittaa yhtään lamppua päälle, kunha vaan avaa verhot.

Tietokoneiden näytöt, kaiuttimet... huspoispäältä, kun ei käytetä. Ei mihinkään standby-tilaan, se on ehkä ärsyttävintä ikinä. Mua hieman yhä häiritsee se, että meidän telkkaria ei saa kokonaan pois päältä vaan se jää aina standby-tilaan. Olen opetellut elämään sen kanssa. Oman läppärin laturin nappaan pois seinästä aina, kun läppäri ei ole päällä - miksi täyttä akkua tarttisi ladata, kun koko konetta ei sillä hetkellä edes käytä?

Meillä ei myöskään jätetä kännykän latureita pistorasioihin. Useampikin kaveri on saanut tästä saarnan. Turhan sähkönkulutuksen lisäksi mä olen saanut päähäni, että ne saa aikaan turvallisuusriskin - ja ihan todistetusti pitävät ääntä. Sellaista ärsyttävää pientä ininää. Hrrh, pois seinistä mokomat, kun eivät ole töissä.

Suurin säästö tulee silti todennäköisesti mun uuninkäyttötavoista. Tän olen oppinut äidiltäni - uunia ei lämmitetä ihan huvin vuoksi. Jos uuniin haluaa laittaa jotain, niin mielellään tehdään perään vaikka sämpylät, tai mitä nyt tulee mieleenkään. Periaatteena on, että jos uunin kerran laittaa päälle, niin käytetään sitä kerralla sen verran, että heti ei tartte lämmittää uudelleen. Uunin lämmittäminen kuluttaa ihan älyttömän paljon sähköä. Loppujen lopuksi meillä käytetään uunia hyvin harvoin.

Saunasta mä sitten toisaalta en tingi. Ei sitä ihan joka viikko lämmitetä kun aina ei ehdi, muista tai edes tee mieli, mutta jos tekee mieli saunaan kahdesti saman viikon aikana, niin sitten mennään.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

lomailkaa, ihmiset

Pieni loma voi tehdä ihmeitä.

Mun lomani ei sisältänyt kummia. Ikkunanpesua. Vaatekaapin järjestämistä. Unirytmin sotkemista. Viikko sinne tai tänne. "Saitko irrotettua ajatukset töistä?" - ei mitään toivoakaan.

Mutta teki se silti ihmeitä.

Viimeisen kahden viikon aikana oon saanut aikaan selkeästi enemmän kuin lomaa edeltävinä neljänä viikkona. Aivotoiminta on ihan eri tavalla taas jokseenkin normaalia. Mä tajuan asioita, ja jaksan ajatella niitä. Enkä hermostu ainakaan ihan liikaa, kun äänentaso toimistolla nousee niihin tasoihin, jotka liian väsyneenä saa mut paiskomaan ovia.

Tästä viisastuneena totesin, että mä tarvitsen jonkinlaisen loman noin kolmen kuukauden välein. Nimimerkillä vajaa kolme kuukautta kesälomaan.

Lomailkaa, ihmiset. Lomalla on oma tarkoituksensa, merkityksensä ja syynsä.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

HSP (minä myös, minä myös!)

HSP. Highly Sensitive Person. Erityisherkkyys. Erityisherkkä ihminen.

Tekee mieli kirjoittaa aiheesta. Kaikkihan siitä kirjoittaa. Mulla ei ole hienoa tieteellistä tekstiä, on vain oma kokemus.

Ystävä esitteli mulle Elaine Aronin eritysherkkyystestin kysymyspatteriston pari vuotta sitten. Hihitin ääneen sitä lukiessani, kun pääsin kohtaan "olen tavallista herkempi kofeiinille". Tunnistin itseni testistä. En oikeastaan yllättynyt tai innostunut tuloksista tai koko jutusta - enemmänkin tuo testi sai mut tajuamaan, miksi jotkut muut ei tunnu edes kuulevan ääniä, jotka saa mut sekopäisyyden partaalle. Miettimään asiaa niidenkin kannalta, joilla ei ole samoja taipumuksia.

Tunnistan itseni erityisen hyvin kuvauksista, joissa kuvataan joidenkin HSP-tyyppien taipumusta ylikuormittua ja stressaantua; taipumusta häiriintyä ylimääräisistä tai kovista äänistä; taipumusta lukea muita ihmisiä, elää intuition mukaan, saada vaikutteita muiden tunteista ja löytää itsestään joskus vähän turhankin paljon empaattisuutta.

Oma kokemus on myös siitä, että kun stressitaso ja kuormittuneisuus nousee liian korkealle, mun korvat täyttyy todella nopeasti. Jossain vaiheessa vaan alkaa tuntua korvissa pahalta, kun muut pitää ääntä. Ihan vaikka tavallinenkin puhe on liikaa - puhumattakaan siitä, että samaan suljettuun tilaan tulee jutustelemaan ihminen, joka nyt vain sattuu pitämään omasta äänestään. Yksi kaveri kertoi, että ei pysty jossain vaiheessa kuuntelemaan edes musiikkia, että saisi blokattua muut äänet pois häiritsemästä - kuulokkeista tuleva ääni nyt vain on liikaa korville. Olen todennut saman. Äänet ihan konkreettisesti tuntuu korvissa pahalta, sattuu. Pää on jo täysi aiempia ääniä ja ajatuksia. Hiljaisuus, kyllä kiitos.

Luin äskettäin jokseenkin hauskan blogitekstin, jossa koko HSP-käsite lytättiin kokonaan ja todettiin, että aspergereita tai muuten autismin kirjoon kuuluvia me vain ollaan. Vähän hymyilytti ääneen. Ymmärrän, että kaikki ei vain voi ymmärtää. Joidenkin ihmisten tuntuu olevan mahdoton käsittää asioita, joita eivät itse tunne - mä myönnän ihan suoraan, että mun on vaikea ymmärtää erityisen ekstrovetteja tyyppejä, joiden mielestä parasta ikinä on olla koko ajan menossa ja yksinolo on lähinnä ahdistavaa. Sen takia juttelen erityisherkkyydestä ihan mielellään muillekin. En kertoakseni, että mä nyt oon vähän spessu ja erityinen, kohdelkaa mua silkkihansikkain, vaan että tän takia mä olen joskus vaikea. Tän takia mä joskus ärähdän tai menen yksin istumaan hiljaiseen huoneeseen toimii muuten erityisen hyvin töissä, kun ei kerro kellekään, että menee jonkin suljetun oven taakse.

Ps. samassa kysymyspatteristossa on kohta "I startle easily/säikähdän helposti". Mä olen viimeisen viikon ajan hypännyt vähintään kerran päivässä metrin ilmaan säpsähtäessäni jotain yllättävää ääntä - esim. kun naapurissa kaadettiin jotain lattialle, tai kaveri aloitti skype-keskustelun ja mun tietokone päästi sen takia kilahduksen. Ehkä lievää ylikuormittuneisuutta ilmassa. Loman tarpeessa.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

työelämästä, taas kerran

Työelämä on tosi kummallista.

Ajattele nyt. Jos saat vakituisen, kokoaikaisen ja kuukausipalkkaisen työn, sulle maksetaan jatkossa tietty summa rahaa jokaisesta arkipäivästä, jonka vietät samassa työsuhteessa. Asia jotenkin konkretisoituu, kun jää ylityötunneilla viikon vapailla - palkallinen vapaa kyllä kiitos. Tänä kesänä mulla on edessä elämäni ensimmäinen täyspitkä palkallinen kesäloma. Rahaa lomailusta.

On se melkoista.

Siihen päälle työterveyshuolto, lounassetelit, liikunta- ja kulttuurisetelit, työpaikan kahvit ja mitä milloinkin, mitä missäkin. Työsuhdeautoista, -asunnoista ja työmatkakorvauksista en lähde edes puhumaan. Ihan sekopäistä.

Jauhanko mä liikaa työelämästä? Tietyllä tavalla miellän itseni yhä sivustaseuraajaksi. Altavastaajaksi. Takaportin kautta mukaan leikkiin hypänneeksi. Osaako näitä asioita arvostaa, jos ei koskaan ole ollut työtön?

Työssä olevalla on vain niin paljon helpompaa. Ja tämä tulee nyt ihmiseltä, joka on viimeiset pari viikkoa ollut joka päivä töiden jälkeen niin väsynyt, että ajatustoiminta lakkaa viimeistään yhdeksältä illalla. Teen ajatustyötä, terve. Mutta on tää silti helpompaa kuin olla työtön, rahaton ja silti väsynyt.