perjantai 13. joulukuuta 2013

kohtaaminen

Tapasin sattumalta tutun vuosien takaa.

"Pitkästä aikaa! Mitä kuuluu?"
Ei mitään uutta...
"Eiku oikeesti, mitä sulle nykyään kuuluu? Viimeks kun nähtiin, seurustelit eksäs kanssa."
Ai siitä on niin kauan? No se on jo historiaa *ehkä muutama valikoitu ruma sana*.

"No hyvä, me kaikki vihattiin sitä!"

... jaa. Meinas vähän naurattaa.

tiistai 10. joulukuuta 2013

ex tempore -seitankinkku

Olli osti joululimppua. Mun alkoi välittömästi tehdä mieli joululimppua seitankinkulla. Testailin seitankinkkua aikaisemmin syksyllä jo kerran, ja silloin harmitti, kun ei ollut oikeanlaista leipää sen alle. En oo seitsemän vuoden aikana kertaakaan oikeesti kaivannut kinkkua (tai muutakaan lihaa), mutta onhan tuo nyt aika siistiä, kun voi näperrellä ite itelleen ruokaa, joka muistuttaa ulkonäöltään ja koostumukseltaan sitä, mitä muutkin joulupöydässä syö. Ja on HYVÄÄ!

Seitanohjeen tarjosi tälläkin kertaa ihana chocochili. Omalaatuiset muokkaukset ohjeeseen tosin ovat aina paikallaan...

 Kauhoin paikallisen Punnitse ja säästä -liikkeen gluteenijauhoastian tyhjäksi viime viikolla, ja koska neurootikko ei uskalla luottaa siihen, että niitä jauhoja varmasti saa lisää ennen joulua (...), tuli ensimmäinen sovellus ohjeen kokoon: käytettävänä 3dl gluteenijauhoja, joten kaikki muutkin laskut oli ihan helppoja.


Loput muokkaukset pistettiin peliin mausteiden kanssa. Alkuperäisessä ohjeessa on valkosipulijauhetta - sen korvasin jo viime kerralla tuoreella valkosipulilla. Savupaprikajauheen korvasin tavallisella paprikajauheella, testasin savupaprikaa kerran, enkä huomannut siinä kummoisempaa eroa (en myöskään kamalasti välitä savun mausta). Inkiväärijauheen korvasin viimeksi tuoreella inkiväärillä - tällä kertaa sitä ei ollut hyllyssä, joten tungin taikinaan piparkakkumaustetta. Katsotaan, mitä tulee...


Kuivat aineet (jauhot ja mausteet) sekaisin, nesteet sekaisin ja perään, ensimmäiset sekoitukset haarukalla ja loppuun vaivaus käsin. Veden ja öljyn sekoittaminen pistää aina hihittämään, ne kun tykkää sekaantua toisiinsa niin älyttömän hyvin (mulla on loistava huumorintaju).


Jos haluaa ottaa kuvaa, niin tietysti vois myös keskittyä siihen, että se kuva olis edes melkein tarkka... Mut aina ei voi onnistua. Tällä kertaa taisin jaksaa vaivata tarpeeksi, koska taikinamöykky näyttää enemmän leivältä kuin aivoilta.

ensimmäisen yrityksen aivomöykky marinadissa
Viimekertainen lopputulos ylitti kaikki odotukset. Heti kinkun/paistin tultua uunista olin vähän varuillani: testailin nirhailla pientä palaa kinkun nurkasta, eikä se maistunut juuri miltään, koostumuskin oli melko ankea. Yö jääkaapissa teki ihmeitä ja lopputulos sekä näytti että maistui hyvältä.

viimekertainen seitankinkku uunijuuresten kanssa 
Se haittapuoli tässä ruoassa toki on, että pääsen syömään vasta ylihuomenna: ensin yksi yö marinadissa, sitten toinen yö oleutumassa paiston jälkeen. Nyyh...

Vegaania musta ei saisi varmaan tekemälläkään. Tykkään juustosta ja maidosta aivan liikaa. Vegaaniruoan tekeminen on kuitenkin kivaa - tai ainakin sen miettiminen, mitä olisi muutettava, että ruoasta saisi vegaanista. Ja minä, joka oon syönyt kebabia ehkä kerran elämässäni, innostuin seitankebabista (ohjeen nappasin täältä) ihan tosissani, ja tein sitä kahden viikon sisällä kahdesti. Molemmilla kerroilla tuli hyvää. Alla näkyvän annoksen ainut eläinperäinen ainesosa on valkosipulikastikkeen bulgarianjogurtti - olisin korvannut senkin ihan huvin vuoksi kaurajogurtilla, mutta lähikaupasta ei löytynyt.


Kauniita, laadukkaita kännykkäkuvia (innostuin uudesta puhelimestani ihan liikaa) ja sekavaa selitystä. Pointtina tässä kaikessa: seitan on hyvää. Suosittelen testaamaan.

maanantai 9. joulukuuta 2013

joulukorttirumbaa

"Missä joulukorttilista viimevuotinen? / Mä kyllä laatikkooni tänne varmaan talteen panin sen"

Oon viimeset viisi vuotta suunnitellut joulukorttien tekemistä ja lähettämistä. Ja tajunnut viikko ennen aattoa, että kappas, jäipä tekemäti. Viime vuonna olin jo ostanu muutaman ideointikartongin ja liimankin. Koskemattomina odottivat laatikossa vielä tänä vuonna.

Ja sit otin ja repäisin. Oikein ylitin itteni. Joulukorttilistaa alotin kirjoittamaan ehkä viikko sitten, eilen siihen tuntu tulevan jatkuvasti vaan lisää nimiä, ja vähän silti tuntuu siltä, että kai mä jonkun unohin. No, ainakin muutama saa kortin meiltäkin tänä vuonna. Ensi vuonna paremmalla tuurilla, jos ei muuten.

Kuutta tai seitsemää (ehkä kahdeksaa) erilaista korttipohjaa, kasa erivärisiä ja -kokoisia kuusia, tähtiä ja kynttilöitä (ja kynttilänliekkejä, koska kaikkihan pitää tehdä vaikeimman kautta), niistä on joulukortit tehty. On niissä kaksi teoriassa täysin samanlaista. En oo ikinä osannu tehdä sarjatuotantoa ja montaa samannäköistä korttia - toisin sanoen en oo vielä ikinä saanut niin hyvää ideaa, että huvittais tehdä kaikesta samanlaista... Näidenkin kanssa meni toivo aika monta kertaa. Ja yötä myötenhän niitä taas piti väsätä. Mikä siinäkin on?


Ja kun kortit on (kirjoituksia vaille) valmiit, lähti käyntiin osoiterumba. Luulin sen olevan helppoa, onhan eniro. Mutta ei. Yhyy. Ja sittenkin, kun sieltä jonkun satunnaisen osoitteen löytää, ei sen uskalla luottaa olevan oikea, jos se ei näytä tutulta. Yhyy. Mut hei, ainakin mulle olis helppo lähettää postia, oon eniron haussa ainut laatuani, ja kaikki tiedot löytyy. Jej.

Enää siis muutama osoite, kirjekuorten ja postimerkkien ostaminen, korttien kirjoittaminen ja se itse postittaminen. Tää varmaan saadaan tänä vuonna jopa toteutettua, aikaakin on vielä monta päivää. (Huoh.)

Joululauluasennoituminen on mennyt ehkä vähän nyrjähtäneeksi, kun päässä on marraskuusta asti pyörinyt Mistä tuntee joulun?. Tykkäsin alkuperäisestä Brita Koivusen versiosta ehkä vähän enemmän, mutta se ei tahtonut tulla tänne, joten Pedro Hietanen, olkaa hyvät. 


sunnuntai 8. joulukuuta 2013

itkuhanat auki

Jaa... iskipä eräänlainen aallonpohjahetki. Voi ny hyvä ihme, ku hakkaan päätäni seinään, että et oo ihminen tosissas. Niin...

Oon joku aika sitten jo todennut, että jostain syystä Katy Perry itkettää mua aina. Ei ehkä I Kissed a Girl tai Hot 'n Cold, mutta melkein mikä tahansa muu biisi. Lopulta tein päätelmän, että se on se ääni. Jokin siinä äänessä vaan on jännää, jonkinlainen paksuus ja tummuus. Tajuaako joku, mistä puhun? Ja joo, on vähän noloa, kun jopa Roar pistää joka kerta kyynelehtimään. En oo kai ikinä kuunnellu sitä kuivin silmin.


Tämänkertainen pohjanoteeraushetki johtui siitä, että katoin Dancing on Ice Plan-gaalaa, jossa lauloi Voice of kids -voittaja Molly. Sillä on samanlainen ääni kuin Katylla, tai samalla tavalla paksu, vai miten sitä ny kuvailis. Ja minähän itkin. Voi ny hyvä ihme... Get a grip.


Äärimmäisen koskettava ja syvältä riipaiseva biisi, kyllä...

Lähiaikoina oon tosin itkeny myös Suurelle painonpudotukselle, muutamallekin mainokselle ("parissa minuutissa voit pelastaa kaiken, tai menettää kaiken" on ihan selkeä kyynelten paikka, eikä varmaan tarvitse edes mainita sitä, jossa pupu antaa karhulle herätyskellon, että se kerrankin näkisi joulun) ja sille, kun kaveri ilmoitti hääpäivänsä. Viimeinenkin tuli niin suurena yllätyksenä, kun olivat vähän aikaisemmin kihlautuneet. Voi huoh.

---

Ja sitten se joulu. Ekaa kertaa ikinä kaikki joululahjat oli hommattu jo ennen joulukuun alkua. Ihana helpotus, kun ei tarvii enää miettiä ja stressata. Oon myös viimeset joulut ollu aina vaan iloisempi siitä, että näin vanhemmiten on tajunnut, että kellekään ei tarvitse hommata lahjoja vain lahjojen vuoksi. Serkuille ei tarvitse pakolla keksiä jotain, vaikka niitä joku päivä jouluna ehkä näkisikin. Joka vuosi mietin myös, että seuraavana vuonna jätän lahjat ehkä kokonaan väliin, mutta onneksi on siskontytöt, joille on vain kiva hommata jotain, ja sisko, joka hoitaa ideoimiset noin yhdeksänkymmentäprosenttisesti.

Aaltoileva joulufiilis. Noin joka toinen hetki oon ihan "jeejee, joulu!" ja joka toinen sitten tuntuu siltä, että voisi vaan skipata koko homman. En mä tiedä. Ulkona näyttää joululta, kotona on kyntteliköt ja kynttilät, joululaulut soi päässä. Ja naapurin parvekkeella välkkyy jouluvalot strobotahdeissa. Mistä se jatkuva joulufiilis sit oikein löytyis, jos ei näistä?

torstai 28. marraskuuta 2013

"jouluruokaa tarjoo kunnon väki..."

Tonttujen jouluyö -laulussa (tip tap tip tap...) kerrotaan - yllätys yllätys - tonttujen jouluyöstä. Aluksi sammutetaan valot, ihmisväki menee nukkumaan ja sitten tontut tulevat esiin piiloistaan. Kronologista tarinankerrontaa ajatellen laulun kolmas säkeistö on aina ollut vähän kummallinen: jos kaikki väki nukkuu jo laulun alussa, niin kuinka ne nyt ovatkin tarjoamassa jouluruokaa, siis ilmeisesti hereillä?

Tänä vuonna vihdoin välähti päässä: ei se "kunnon väki" ole toisilleen tarjoamassa jouluruokaa, kun tontut kurkkivat raoistaan, vaan ruokaa on jätetty erikseen tarjolle. "Jouluruokaa tarjoo kunnon väki" tarkoittaakin siis sitä, että tonttuja ymmärtävät ihmiset ovat jättäneet tontuille oman joulukattauksen esille. Samalla tavalla kuin jenkkilässä jätetään joulupukille keksilautanen ja maitolasi. Pitäähän tontuistakin pitää huolta.

Tämä oli todellinen heureka-hetki. Elämäni on taas hieman selkeämpää.

tiistai 12. marraskuuta 2013

ajatusten ylivuotoa

Mietin joku päivä sitä, minkä takia mulla on blogi. Vastaus löytyi nopeasti, kun seuraavan minuutin aikana huomasin pohtivani sanontoja. Tarkemmin ottaen sika-aiheisia sanontoja.

Parantaa kuin sika juoksuaan.
Nätti kuin sika pienenä.
Käydä kimppuun, kuin sika limppuun.

Puhumattakaan siitä, kuinka "routa porsaan kotiin ajaa" ja "paikka on kuin sikolätti". Ja "kakskytä vuotta ja sikana". Ja "kun loppuu ilta ja alkaa yö, niin ihminen on sitä mitä hän syö. Sika". Jep, kaks viimeistä ei ihan liittynyt aiheeseen. Mut en mä noita oikeita sanontojakaan ihan täysin käsitä.

Mutta niin. Tämä on mulle paikka vähän keventää tuota ajatusten ylivuotoa. Jostain syystä kukaan ei jaksa loputtomiin kuunnella, kun näitä nyt tuntuu tulevan.

---

Pari päivää sitten näin berninpaimenkoiran. Sit jäin miettimään, että koirarotuja, joissa on "B" tulee ton lisäks mieleen ainoastaan bernhardinkoira, joka on ihan mahdoton kirjoittaa, copy-pastetan tuon sanan aina jostain ja leonberginkoira, jotka on kaikki kolme jättikokoisia ja karvaisia koirarotuja. Ja sen vastapainoksi, koirarotuja, joissa on "C" keksin vain chihuahuan ja Coton de tuléar, miks nää sanat on niin vaikeita kirjottaa?, jotka taas ei oo paljoa rottaa isompia. Oli vähän hämmentävä hetki. Onneks Olli sit totes, että onhan ranskanbulldoggi, jossa on b, ja joka ei kyllä oo kamalan iso, ja ite keksin, että bordercolliessa on sekä b että c.

Koirarotulistaa lukiessa löytyi muun muassa bischon frisé, basenji ja chow chow, jotka onneks rikkoo täysin tän mun listaukseni. Onneks keksin itekseni jopa viis koirarotua. Vähän pää jumissa kenties.

---

Olin viime viikonlopun yksin kotona. Vuorokauden yksinäisyyden jälkeen lähdin kavereiden kanssa syömään, ja vietin ehkä ensimmäisen vartin vain höpöttäen kaikkea, mitä päässä liikkui. Että siinä sitä ajatusten ylivuotoa taas, en mä ilmeisesti osaa enää olla hiljaa. Onneks on whatsapp, helpottaa aika paljon, kun pystyy lähettämään ihmisille ihan satunnaisia ajatuksia ihan millon vaan.

Blaa blaa blaa. Ja nyt soi päässä Ke$ha (ke-dollarsign-ha). Mistä tulikin mieleen, että katoin viikonloppuna myös yhden kauden Gleetä. "Mistä tulikin mieleen", koska en oikein voinu sietää Ke$haa ennen Gleetä, jotenkin parin Glee-esityksen jälkeen aloin tykkäämään siitä yllättävän paljon (Brittany <3). Oon kuullu aika paljon pahaa tosta neloskaudesta, mutta mä kyllä tykkäsin. Erilaista menoahan se on, kun sarjan alkaessa, mutta mitä muutakaan voi odottaa? Ekat jaksot ehkä vähän blaah, mutta vitosjaksosta lähtien hihkuin melkein joka jaksolle. Tykkäsin myös uusista tulokkaista, vaikka yleensä oon vähän skeptinen, mitä tulee sarjoissa tällasiin "uusiin sukupolviin".

Erikoismaininta myös siitä, että esittivät biisin, johon olin iskeny silmäni (korvani?) pari vuotta sitten siinä määrin, että linkkasin sen facebookiin -  en tee sitä kovinkaan usein. Sit se soi kesällä Foxin mainoksessa, ja enhän minä mitään tunnistanut. Ihan vahingossa löysin uudestaan omalta seinältäni, ja meinasin hypätä seinälle, kun tajusin, että täähän on se sama biisi. Törkeen kova se on yhä.



Hieman ajatuksenjuoksua? Ehkä. Sitä ylivuotoa juurikin. Sen kunniaksi toinen mielettömän hyvä (ja myös Gleessä versioitu, niin nää tuntuu kaikki olevan...) biisi, jonka myös oon facebookiin linkannut joskus:



Kiitti ja kuitti.

perjantai 8. marraskuuta 2013

polkkakarkkikorvikset

On olemassa keino välttää ostoskrapula: osta pieneltä tuottajalta, mielellään vielä lähellä tehtyä käsityötä. Rahat eivät mene suuryrityksen taskuun, itselle tulee hyvä mieli, ja jos tuote vielä sattuu olemaan syötävän suloinen, niin vielä parempi.

Tadaa:

Hihi. Pikkujoulujen ja joulun asusteongelmat kerralla ratkaistu.

Polkkakarkit on mun mielestä aina ollu ihania, sekä maultaan että etenkin ulkonäöltään. Joka vuosi haluisin ostaa polkkakeppejä, mut harmillisen huonosti niitä myydään, tai sit hinta on vaan jotain ihan hirveetä. Ja nyt ne on nätit korut!


Korvisten kokoluokka on ainakin mun mielestä juurikin sopiva. Etenkään, kun eivät paina juuri mitään, ei siis revi korvaa, ei niin yhtään.

Nämä löytyivät Herkkusuukorujen nettisivuilta, ja minäkin raaskin tilata, kun ei tarttenu maksaa postikuluja. Naureskelin itsekseni myös, että pitäis varmaan kysästä yrittäjältä, että voisko mieluummin hakea sieltä paikan päältä, ettei tarttis postikuluja maksaa; meiltä kun ainakin yrityksen postitusosoitteeseen on vajaa pari kilsaa matkaa. Että lähituotantoa tosiaan.

maanantai 4. marraskuuta 2013

iPadin jalanjäljillä eli osuuspankin edustajiston vaalit

Oon äänestänyt aika monta kertaa tähän mennessä. On ollut presidentinvaaleja, eduskuntavaaleja, kunnallisvaaleja, kirkollisvaaleja, koulun edustajiston vaaleja, haamuvaaleja... Nyt voin kuitenkin suoraan sanoa, että en oo kohdannut huonommin suunniteltuja ja organisoituja vaaleja, kuin osuuspankin edustajiston vaalit.

Viime viikolla postiluukusta kolahti kirjekuori ehdokaslistoineen ja vastauskuorineen. Selasin paperit läpi ja olin jo heittää pois - rehellisesti sanottuna oon asiakasomistaja ihan vaan sen takia, että maksavat mulle pankista rahaa, kun mulla on rahaa tilillä, ei haittaa - kunnes huomasin, että kaikkien äänestäjien kesken on arvonta. Kyllä mä voisin iPadin käydä voittamassa, jos se sen yhen äänen verran maksaa.

Joten eikun vaalikonetta täyttämään - ehdokkaissa ei ollut yhtään tuttua nimeä, jännä hetki - ja siitä ne ongelmat sitten alkoivatkin.

Ensimmäinen ongelma: oman pankin sivut
Posti kehotti siirtymään vaalikoneelle, joka löytyy sivulta www.op.fi/keski-suomi. Kaikki muuten hyvin, mutta ei muuten löydy. Vaaleihin liittyen sivulta löytyy jopa uutinen vaalikahveista. Jes.

Joten googlettamaan; sillä tavalla kaikki ratkeaa helposti, eikö? Niin sitä luulis...

Toinen ongelma: Googlen löydöt
Ensimmäisenä hakusanana "Op vaalikone". Kai sen nyt sillä luulis löytyvän. Ei suinkaan, löysin itseni Etelä-Karjalan osuuspankin sivulta, joka kaiken lisäksi käsitteli ehdokasasettelua.
No, jatketaan samalla hakusanalla. Hei, nyt näyttää paremmalta, toiselta sivulta löytyy jo linkki vaalikoneeseen... Kaikki muuten hyvin, mutta se vaalikone on Turun Seudun Osuuspankille. Jes.
Eli karvalakkimalli käyttöön, "osuuspankki keski-suomi vaalikone". Löysin itseni OP:n facebook-sivuilta, jota kautta lopulta myös sen oikean linkin: www.op.fi/vaalit. Niin. Sen painaminen noihin kirjeisiin olisi vaatinut kamalasti lisää.

Ja toki, kun sen oikean sivuston löytää, niin olisi toivonut, että siellä olisi ollut suora huomio "VAALIKONEESEEN TÄSTÄ" tai vastaavaa. Ei tietenkään. Se nyt kuitenkin oli ongelmista pienin, kun löytyi kuitenkin.

Kolmas ongelma: jumittavat koneet
Vaalikone itsessään toimi melko hyvin. Mitä nyt muutaman kerran jumitti. Sitten sain vastaukset eteeni. Ja oma kone jumitti. Huoh.

Olisin myös tavallaan toivonut, että kun ne vaalikoneen ehdokasvastaukset on käynyt läpi, olisi jostain löytynyt painike, joka vie takaisin äänestämään. Mut mitäs pienistä, eihän pienetkään meistä.

Neljäs ongelma: itse äänestys
Ehkä se oon vaan minä, joka olen välillä vähän yksinkertainen, mutta kuvittelen jotenkin, että jos painan sivulla kohtaa Äänestä nyt!, pääsen äänestämään. Siinä vaiheessa, kun tuon linkin takana oli pelkkää tekstiä, mm. pätkä "Siirry oman Osuuspankkisi vaalisivuille ja äänestä nyt heti!", teki ehkä mieli huutaa. Ehkä huusinkin. Mä kun luulin olevani niillä vaalisivuilla ja tekeväni juuri niin... 

Ajattelin jo hetken, että oonpa sit kerrankin vanhanaikainen ja lähetän ääneni postissa. Sit jäin miettimään... Tuossa äänestyslipussa ei vaikuta olevan minkäänlaista tunnistekohtaa. Helppo siis pitää äänestäjä ja annettu ääni erillään, mutta MITEN mä siihen arvontaan sitten automaattisesti osallistun, jos lapusta ei edes käy ilmi, kuka se on lähettänyt? Lopulta siis onnistuin tajuamaan jopa sieltä nettisivuilta, minne mun _taas kerran_ pitää siirtyä, kun luulin jo olevani perillä.

Että niin... Vähän turhan monta linkkiä ja väärää osoitetta ja puutteellista tietoa ties sun mitä. Voin hyvinkin kuvitella, että vähänkin vähemmän tietokoneiden kanssa puuhaavalta - ihmiseltä, joka ei sukupolvensa myötä ole nettinatiivi - vois jäädä osio jos toinenkin löytämättä eli tekemättä koko homma. Tai ehkä mä vain olen liian yksinkertainen ja tuo on kaikille muille ihan helppo homma?

Voisinko mä siis nyt tän kaiken pään seinään hakkaamisen ja turhien sivureittien jälkeen vain voittaa sen iPadin?

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

"pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat" eli vaivaa vaivan perään

Nostin kevyttä tankoa pystypunnerruksessa. Innostuin, kun se ei tuntunut pahalta. Meinasin todeta ääneen, että "jee tää ei satu!" ja *PAM*. Pamautin itteäni sillä tangolla suoraan nenään. Ei satu mihinkään ei...

---

Tein viime viikolla samalla hetkellä jotain tosi kivaa ja tosi tyhmää; Penkkipunnerruksessa nousi vihdoin oma paino, haamuraja, jonka joskus kolme vuotta sitten totesin vielä joskus nostavani. Tuota intoillessani jätin kuitenkin lämmittelyt jotenkin puoleen väliin tai muuten vain jotain kummallista, sillä siitä lähtien toinen olkapää on ilmoitellut olemassaolostaan.

Treenistä seuraavana aamuna käsi juuri ja juuri nousi, joissain asennoissa oli vähemmän voimaa kuin toisissa, olkapää kipuili kummallisesti ja sai tosissaan miettiä, että mitähän mä nyt oikein rikoin. Kiertäjäkalvosimista ajattelin itseäni ruoskia. Tässä viikon aikana oonkin miettinyt jatkuvasti uudestaan, että _mikä_ siellä oikein pamahti.

Uusimpana itsediagnoosina oon todennut, että vika on solisluussa. Viime aikoina oon ruvennut nimittäin ruksumaan ja paukkumaan ranteiden ja selän ja nilkkojen ja niskan lisäksi myös rintalastan suunnasta. Oon pohtinu ihan tosissani, että mikä ihme siellä voi napsua, ja tän olkapään myötä päätyny siihen, että jotenkin se liittyy tuohon solisluuhun. Sillä tuntuu olevan jotenkin liikaa tilaa, mistä syystä sitten heittäytyy välillä hitusen väärään paikkaan ja napsuu tai kipuilee. Tai ei suoranaisesti kipuile, mutta ilmoittelee itsestään siihen malliin, että maitolasia painavamman tavaran nostaminen roikuttaen tuntuu vähän... ikävältä. Tarpeeksi sekavaa?

Runsas viikko on siis mennyt ihan vaan hölläillessä. Heiluttelen minipainoja (yhden kilon painojen telineestä ottaminen meinaa ottaa vähän ylpeyden päälle, saati sitten niiden nostaminen) kuntoutusmielessä ja lopetan, ennen kuin tuntuu pahalta. Huoh.

Toisaalta tää kevyt heiluttelu tuntui taas tulevan ihan kohdalleen. Polvet kertoilee parhaimmillaan portaita kävellessä, että nyt ei oikein jaksais. Kyykkytaukoa siis peliin ja taas pikkupainoilla testailua. Huoh.

Tähän kun lisätään vielä se, että yhden sormen nivel oikkuilee. Jännityksellä odotan myös, iskeekö varpaisiin sama vaiva, joka on häirinnyt elämää parina viime vuonna näihin aikoihin. Huoh.

Alan vähän ymmärtää, mistä Frööbelin Palikat laulaa. "Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat..." Reistailevia paikkojahan ne varmaan luettelee.

maanantai 21. lokakuuta 2013

sanakokoelma

Mun elämääni kuuluu runokirja.

Yli kymmenen vuoden ajan olen kirjoittanut runoja. Runonpoikasia. Mitä nyt ovatkaan.

Harvoin - jos koskaan - istunut alas ajatellen, että nytpä kirjoitan runon, ja sen jälkeen alkanut miettiä sanoja. Lähinnä havahtunut siihen, että nämä sanat on kirjoitettava ylös. Tämä ajatus, tämä tunne. Tämä hetki ja tilanne, edes muutamaan lauseeseen.

Joskus ne ovat aluksi pelkkiä sanoja. Joskus lause, ehkä pari. Joskus lähes kokonainen runo kerralla.

Pari-kolme vuotta sitten kävin läpi kaikki kirjoittamani runot. Runonpoikaset. Lauseet ja ajatukset. Monet heitin pois, joistakin poimin rungon uuteen ajatukseen. Jotkut säästin. Kirjoitin ylös. Kirjoitin lisää. Muokkasin ja kehitin.

Tänään lueskelin taas noita läpi. Jotkut muistan elävästi, toisia en muista edes kirjoittaneeni. Jotkut palauttavat kirjoitushetkensä melkein karmivastikin mieleen.

Mun bucketlistilläni - asioita, joita on vielä tässä elämässä tehtävä - on katsoa, kuinka pitkälle tuon sanakokoelman siivet kantavat. Liekö noilla arvoa kellekään muulle kuin mulle itselleni? Tuskin, mutta eivätpä ne mihinkään muutu, vaikka kustantaja vastaisikin ei-kiitoksella.

torstai 19. syyskuuta 2013

"kaapeissa ei oo mitään syötävää"-ruokaa

Uikutin eilen, kun oli kamala nälkä, eikä mitään ruokaa kaapissa. Kauppaan meno oli jotenkin liian rankka ajatus (matkaa kuitenkin on se melkein sata metriä), joten jotain piti keksiä syötäväksi.

Rupesin kaivamaan niitä "ei täällä oo mitään"-kaappeja. Kah, sipulia, pari porkkanaa, paprika, paseerattua tomaattia, kidneypapuja, punaisia linssejä ja soijarouhetta. Linssit keittymään lasikattilaan, valmiista linsseistä vesi pois ja sipuli niiden kanssa kuullottumaan, porkkanat ja paprikat perään kypsymään, pavut, tomaatti ja soijarouhe perään. Mausteena mustapippuria, kun muuta ei jaksanu ees miettiä.

Oon yhä ihan naurettavan onnellinen siitä, miten hyvää ruokaa tosta tuli. Saati sitten siitä, että sitä on yhä jäljellä: ei tartte ku lappaa lautaselle ja lämmittää mikrossa. Huomenna pitää miettiä sit taas jotain muuta, mutta se on sen ajan murhe.

En vieläkään ihan ymmärrä, miten niissä kaapeissa ei muka ollu yhtään mitään. Iskän luona tehtiin aikoinaan mitä-kaapista-löytyy-keittoa. Se oli ihan parasta. Kai tää sitten lukeutuu samaan ruokaryhmään.

Ps. Vahingossa vegaaniksi, osa x.
Ps2. Lasikattila on ihan paras.

tiistai 17. syyskuuta 2013

reklamaatio kannattaa

Jokin aika sitten ostin mysliä, joka oikein mainostaa olevansa tuorepakattua ja parasta tiiviissä pussissa säilytettynä. "Ilmatiivis pussi" repesi avattaessa. Otin pari kuvaa ja puolivitsillä laitoin palautetta, että näin pääsi käymään, olipas hölmöä. Lähettivät rahat takaisin pankkitilille, kolminkertaisina.

Viikko-pari sitten ostettiin tortilloja, ja taas kerran ne eivät vaan suostuneet irtoamaan toisistaan. Jälleen puolivitsillä lähetin menemään palautetta, että onko tähän hommaan joku tekniikka, että eivät repeäisi, vai ovatko nää vaan liian pehmeitä. Lähettivät vitosen lahjakortin Siwaan.

Viime viikolla ostettiin naudan ulkofilettä, joka haisi pakettia avatessa ihan kamalalta. Kaupasta sai rahat takaisin ja neuvon, että jos jotain muuta kompensaatiota tahotaan, niin pakkaajalle kannattaa laittaa palautetta. Pistettiin palautetta menemään, ihan vain urheilun kannalta - mun entisten kokemusteni mukaan ko. lafka ei oo kovin kova korvaamaan, eikä myöskään säilytelty tai lähetelty minkäänlaisia kuvia tai näytteitä tuotteista tai pakkauksista. Eilen kolahti postiluukku. Lähettivät kaksi kympin lahjakorttia S-ryhmän kauppoihin.

--

Eihän näillä rikastumaan pääse, mutta on niissä vain vahva psykologinen vaikutus. Kehtaa uudestaankin ostaa jotain tuotetta, kun tietää, että niitä kiinnostaa, jos kaikki ei olekaan hyvin.

--

Joskus ostin mansikanmakuisen välipalapatukan, ja puoleen väliin syötyäni tajusin, että ei se kyllä mansikalta maistu. Laitoin täysin viattomasti palautetta, että olikohan tässä pakkauksessa oikea patukka, että ei vaan olisi toffeenmakuinen, ja toffeepakkauksissa mansikanmakuisia. Lähettivät mulle selityksen, että mansikka-aromi oli jäänyt aika pienelleen ko. annoksesta, ja kuusi toffeenmakuista patukkaa.

Mun lempitarinani on eka reklamaationi, kun lähetin kirjeen kanssa teepussin, josta katkesi naru. Sain takaisin ison pussillisen teepusseja. Siinä oli jotain niin herttaista.

Ainakin rahallisesti hienoin tarina taitaa kuitenkin olla se, kun kaveri sai kahdet Vallilan verhot yksien hinnalla. Ensimmäisistä verhoista toinen ommeltiin liikkeessä nurinpäin - pienet linnut istuvat oksalla pää alaspäin - ja kun uusia verhoja mentiin hakemaan, oli ensimmäinen kangas loppu. Uudella kankaalla toiset verhot. Tälläkin hetkellä molemmat roikkuvat ikkunassa, ja täydestä menee.

Onko muita hienoja tarinoita?

lauantai 14. syyskuuta 2013

ei-niin-kaunista keittiöstä

Uunissa paistetusta falafelista (tällä ohjeella) tuli pullien sijasta lähinnä pihvejä. Ihan hyviä silti. Maustaminen on hauskaa puuhaa, "ei mulla ole kuminaa, korianteria tai persiljaa... laitanpa sen sijaan currya ja timjamia!". Lopputulos on harvoin sitä, mitä alkuperäisessä ohjeessa, mutta saa niistä sentään ees jotain vinkkiä.


Opin myös uuden asian kuivatuista kikherneistä: kun ne turvottaa, niin painokin kaksinkertaistuu. Ajattelin kyllä etukäteen, että jotain sille painolle varmaan tapahtuu, mutta ajatus ei kestänyt kovin pitkään. Kuinkahan pitkään tämänkin huomion muistaisi... Tällä kertaa sentään tajusin laittaa herneet turpoamaan tarpeeksi isoon astiaan, viimeksi pomppivat pitkin pöytiä ja lattioita, kun eivät mahtuneetkaan astiaansa.

--

Päivän toinen keittiöepäonnistuminen oli myös se toinen asia, mitä keittiössä tänään yritin tehdä: pähkinä-cappuccinokolmiot. Lopputuloksen ulkonäkö ei nyt ihan täysin vastaa kirjan leivoksia.

Mutta siis voi hyvä ihme sentään. Jos kovien keksienkään dippaaminen suklaaseen ei ihan oikeesti onnistu, niin millä järjellä mä edes ajattelin, että tää pehmeähkö leivos olisi jäähdyttyäänkään upotettavissa suklaaseen, ja vielä nousisi sieltä ehjänä ylös. Kolmella palalla yritin, niistä viimeisestä jäi melkein puolet leivoksesta suklaakupin pohjalle. Niistä hienoin myös näytti näinkin upealta:



Että joo. Siinä vaiheessa luovutin. Mutta sen sijaan, että olisin heittänyt sekä leivospalat että sulan suklaan pitkin seiniä teki kyllä mieli, tungin sen suklaan minigrip-pussiin (paras suklaapursotusapuväline ikinä!) ja eiku taiteilemaan.


Jos ei kerrota, millasia niitten piti olla, niin ehkä ne menee ihan täydestä. Epätäydellisyys on inhimillistä.

--

Toisaalta, millonhan mä olisin saanut keittiössä aikaan jotain, joka vastais mun mielikuviani siitä, kuinka hienolta kaikki vois näyttää? Ei pitäis ehkä suunnitella edes päässään niin paljon kaikkea, mihin välineet ja sorminäppäryys ei kuitenkaan ihan riitä.

torstai 5. syyskuuta 2013

sormet kovilla

Postauksen kuvat eivät ole kauneimmasta päästä, luvassa halkeilevaa ihoa. Mun arkeani.

Voisin kirjoitella taas muutaman sanan siitä, kuinka epäkivaa on, kun sormet kuolee epäsäännöllisin väliajoin. Jos ne väliajat olis edes säännöllisiä, niin vois ennakoida jotain, mutta ei...

Tällä hetkellä kirjoitan käyttämättä oikean käden etusormea, tästä syystä:


Mun psoriasikseni oireilee vain viidessä sormessa. Lähinnä niiden kynsissä. Satunnaisesti vie koko sormet mukanaan. Silloin sormet näyttävät tältä. Äärimmäisen kuivilta, kyllä. Kuvassa olevan etusormen pää on kivikova, täysin vailla elastaania. Jostain syystä nuo vaan välillä kuivuvat täysin.



Oikeaa kättä kämmenpuolelta katsoessa ei taida jäädä epäselväksi, mitkä sormet sairastavat, vai?



Etusormi on se pahin. Eniten sille olisi käyttöä, ja nyt tuntuu sormenpäässä joka ikinen kerta, kun suoristan sormen.


 Keskisormi ei ole yhtä karun näköinen, eikä pahantuntuinenkaan. Kuoriutuu silti omia aikojaan sekä sormen sisä- että reunapinnoilta ja sormenpäästä.


Vasen käsi on jostain syystä (jep, tää on äärimmäisen epäsäännöllistä ja epäjohdonmukaista oireilua) aika normaalin näköinen. Kuvasta ei melkein edes huomaa peukalon punertavaa nahkaa.


Ehkä juuri siitä syystä, että kyseessä on peukalo, jota käytetään vähän eri tavalla kuin muita sormia, tuntuu peukalon ihokin kuluvan aina vähän eri tavalla. Kuvassa selkeästi ryppyilevä kohta on kirkkaanpunainen ja joinakin päivinä jopa kosketusarka. Lisäksi koko sisäpinnan iho kuoriutuu.

Tästä syystä pistää aina välillä mietityttämään, että saako multa edes sormenjälkiä. Passiin sai kuitenkin ihan normaalisti.

Ja niin, kyllä, tekee kipeää. Ja kyllä, ottaa päähän. Geneettiset ja parantumattomat sairaudet on lievästi sanottuna syvältä.

maanantai 2. syyskuuta 2013

hihitystä

Mulla on paha tapa hihittää itsekseni, kun teen jotain tyhmää. Tai jotain hassua tapahtuu. Tai mieleen tulee jotain hauskaa. Tai kun väsyttää.

Viime viikolla pyörittelin salilla olkapäitä liikkeelle puukepin kanssa. Löin itteäni sillä puukepillä jalkaan. Jatkoin pyöritystä hihittäen itekseni.

Samaa sarjaa seurasi, kun nappasin molempiin käsiin kahvakuulat. Löin toisella niistä itteäni suoraan lonkkaluuhun. Kun ei satu pahemmin, niin ei voi kuin hihittää.

Joskus testailin penkkipunnerrusta käsipainoilla. Toisesta kädestä loppui voimat ja pudotin 15kg rautaa suoraan päälleni. Piti hihittää hetki tekemättä mitään, ennen kuin pystyin edes jatkamaan.

Eilen jalkapäivän päätteeksi rupesin ottamaan kenkiä pois. Toinen lähti helposti, toisen kohdalla ei enää jalat meinanneet kantaa tai taipua. Hihitin pukkarin seinään nojaten, kunnes kanssatreenaaja kysyi, että onko kaikki kunnossa.

Niitä miljoonia kertoja, kun kompastun kaupungilla jalkoihini tai astun huonosti portaille ei kannata edes mainita. Sen takia kaupungilla olisi usein parasta olla jonkun kanssa. Ei vaikuta niin tyhmältä, kun on edes joku toinen, jonka kanssa hihittää.

Toki mulla on myös tapana pyöritellä silmiäni, unohtua tuijottamaan kaukaisuuteen, lauleskella äänettömästi radion mukana ja siristellä silmiäni miettiessäni siinä määrin, että Olli on nimennyt sen mun ajattelukatseekseni. Pitäiskö aikuisen ihmisen vähitellen oppia hallitsemaan kasvojaan ja reaktioitaan siinä määrin, että osais käyttäytyä ihmisten ilmoilla?

Ps. Aikuismaisesta käytöksestä puheen ollen, oon taas suunnitellu synttäreitäni muutaman kuukauden etukäteen. Tällä kertaa oon päätyny siihen, että pidän kakkukahvit. Leivon itteni sekopäiseks.

lauantai 31. elokuuta 2013

minttukrokantti-kahvi-kakku

Kaveri piti juhlat. Mä sain päähäni tehä kakun. Päädyin parin viikon pohdinnan jälkeen minttukrokanttiin ja kahviin.

Seuraava haaste täytteet päätettyäni olikin sit se, että miten ihmeessä kermavaahdon saa maistumaan kahvilta. Ollin ensimmäinen ajatus ja lopullinen vastaus oli pikakahvi. Pikakahvijauhetta kerman sekaan (noin 1½ tl pariin desiin kermaan) ja vaahdoksi. Vähän tomusokeria makeutukseksi ja rahkaa sekaan (koska rahkaa nyt vaan kuuluu laittaa kermavaahtoon, pysyy paremmin kasassakin) ja voila. Kostukkeena kakussa toimi kahvijuoma, joka toi vielä vähän lisää kahvin makua.

Minttukrokanttikerma oli helppo juttu, suklaa sulaksi mikrossa ja kerma(rahka)vaahdon sekaan. Edes lisää sokeria ei tarvinnut.


Ulkonäöltään kakusta ei tullut ihan mahdottoman mielenkiintosta. Kermavaahdon sekaan hitunen pikakahvijauhetta ja kaakaojauhoa antamaan väriä ja makua, tomusokeria makeutukseen ja rahkaa koostumuksen parantamiseksi. Yksinkertainen pursotus ja raitoja mariannekuulista päälle. Ei ihan konditorialaatua, mutta täydestä meni.


Nelikerroksisen kakun (täytettä kolmessa kerroksessa) leikkaus ei mennyt ihan putkeen. Yksi kerroksista oli valehtelematta kolmessa osassa. Onneks täytettä oli reippaasti, eikä kukaan valmiista kakusta lähtenyt kerrosien tasaisuutta arvostelemaan.

Ja hyvää oli! Kuuden munan kakkupohja, levy suklaata, kolme purkkia kevytvispiä ja vajaa puoli kiloa rahkaa (oho). Syömässä oli viitisentoista ihmistä ja jäljelle taisi jäädä neljäsosa kakusta.

torstai 29. elokuuta 2013

otsatukka, kakku ja saliajatuksia

Jääkaapissa on huomista odottamassa kakku. Minttukrokantti-kahvi-täytekakku. Vähän jännittää. Täytekakuissa (ja muissa kokonaisena tarjottavissa leivonnaisissa) on se huono puoli, että ennen tarjoiluhetkeä ei voi tietää, miltä se maistuu. Jos tuo on onnistuu, niin lupaan raportoida lisää.

--

Kesän rauhassa kasvanut otsatukka teki paluun. Kun ite tekee, ei voi syyttää eikä kiittää ketään muuta. Nyt en tunnista itteäni peilistä.

--

Pidin päälle kuukauden salitauon. Heinäkuun loppuajoilta viime viikkoon, salikortti loppui ja jumitin uuden ostamisessa. Taisi tulla ihan tarpeeseen. Viimeinen viikko ennen taukoa oli yhtä liisterissä kävelyä, polviin sattui, painot ei liikkunu, päässä heitti. Viikko sitten ostin uuden, ja hihittelin kyykätessä, kun on se vaan jollain hullulla tavalla kivaa. On kerrankin hereillä. Nyt on mustelmat säärissä ja ranteissa, ja joka paikka jumissa. Mukaan lukien kaula. Ah.

Myönnettäköön, että viimeisten kuukausien aikana (kun joka puolella treenataan ja osallistutaan erilaisiin fitness-kisoihin) oon välillä pyöritelly päässäni ajatusta siitä, mitä se oikeesti vaatisi. Jokunen viikko sitten on kuitenkin vihdoin heräsin näistä ajatuksista, kun f-kisailujen kääntöpuoli alkoi saada palstatilaa. Ja onhan se ihan maalaisjärjelläkin pääteltävissä: ei naisen vartalo oo suunniteltu siihen, että siitä vedetään rasvat ihan minimiin, edes muutaman päivän ajaksi. Totta ihmeessä siinä menee koko kroppa sekaisin. Ehkä mä siis vaan tyydyn ihan tähän arkiseen treenailuuni ilman sen kummempia tavoitteita.

--

Joku muukin ajatus ehkä oli päässä, kun tän sivun avasin. Ei oo enää.

torstai 15. elokuuta 2013

aamun aikana tapahtuneita

Eilen tehtiin vähän kuntopiiriä. Tänään eniten sattuu toiseen lonkkaluuhun, joka otti osumaa mattoon selkälihaksia tehdessä. Taitaa siinä joku mustelmakin olla.

---

Alkon kassalla naureskelin myyjäpojalle, että ei tahtonut tarkistaa multa henkkareita, vaikka ostin pullon kuoharia ja ihastelin suloisia koristeltuja viinipulloja. Myyjä totesi, että muistaa mut jostain, "etkös sä käyny ammattikorkeaa?". ...Joo kävinhän mä, yli kolme vuotta sitten. Sellanen kasvomuisti joillain.

---

Tällasta tänään. Eikä päivä oo vielä edes puolessa. Mitähän sitä vielä ehtii?

maanantai 12. elokuuta 2013

häävieraan vaatepohdinnasta, -paniikista ja -budjetista

Hääkutsu -> "Mitä mä laitan päälle?!".

Sen jotenkin kuvittelis loppuvan siihen, kun (vihdoin) löytää mekon. Mutta ei.

Mintunvihreä mekko, check ja Soaked in Luxury, ah. Saatoin löytää uuden lempimerkkini. Musta jakku ja musta kapea vyö hopeisella tai mustalla soljella, ei voi olla kovin vaikeeta löytää?

Niinhän sitä luulis. Sitä jakkua etin loppujen lopuks melkein yhtä pitkään kuin mekkoa. Onhan niitä jakkuja joo. Mutta kun... on ihminen nirso. Ja pihi. Ja kun on kapea vyötärö, leveähkö yläselkä ja hartiat, ja siihen päälle vielä pitkät kädet lihasta olkavarressa, naurettavan kapeat ranteet, niin eipä enää ollakaan sitä tavallisinta kokoluokitusta. Muutamankin kerran oon löytänyt ihan mahottoman kivoja takkeja, joissa kädet ei oikeasti pääse liikkumaan yhtään mihinkään. Jakussa loppujen lopuks päädyin koko tavallista isompaan, tuossa kun ei ole napitusta, niin ei ärsytä, vaikka ei menekään vyötäröltä ihan tyköistuvasti.

Nyt on myös myynnissä huomattavan paljon rentoja jakkuja, "kävin tuossa mieheni vaatekaapilla"-hengessä. Ihan kivoja laatikkomalleja ja pitkiä lantiomittoja, mutta kun juhlamekon kanssa vähän kaipaa tuollaista vyötärömittaista... Alehyllystä kuitenkin löytyi lopulta tuo valkotereinen yksilö, joka istuu mukavasti, niin kai se sitten oli se, joka mulle oli tarkoitettu.

Ja sit se vyö. Meinasi olla suurin murheenkryyni koko hommassa :D Ainakin hermot ja toivo meinas loppua. Ootteko huomanneet, että suurin osa mustista vöistä on kultasolkisia? Mä olen. Tai käärmeennahkakuosisia, tai muuten vain "kivasti" kuvioituja. Tai ihan toivottoman pitkiä. Ja missä vyöt ylipäätään on kaupoissa, ja missä kaupoissa niitä myydään? Oli jotenkin hankalaa. Ja loppujen lopuksi meinaa sit ihan huvittaa, kun kävelee Seppälään, koska "pitää sekin ny tarkastaa, vaikka varmasti ei oo mitään", ja siellä se vyö oottaa hyllyn ainoana yksilönä huimaan kolmen (3) euron hintaan.


Kenkiä en ees ajatellu pitkään aikaan, "onneks ne sentään on jo valmiina". Ja niinhän ne onkin, sen verran kivalla korolla, että ei sillä kyllä koko päivää kävellä. Eli vaihtokenkäjahtiin. "Jotkut mustat balleriinat, kivannäköset, ehkä jotain hopeista koristetta, mutta ei liikaa. Sillein pehmeät, että ne on loppuillasta hyvä heittää jalkaan, ja pitäishän niillä pystyä sitten autoakin ajamaan." Joo ei tule halvaksi tää homma... Huvittavaa kyllä nää balleriinat löytyi ekasta kaupasta johon sisälle kävelin, ja oikeesti tuntuu hyvältä jalassa. Ja nätitkin vielä.





Siinä se sitten... vai? Ku oliskin. Alusvaatteet... ei voi muuta sanoa, kuin että onneks on Change ja "sulla on täällä 20 % alennus kaikesta". Sukkahousut, ja varasukkahousut, koska jos niitä ei ota mukaan, niin ihan varmasti on sukkikset rikki ennen ku pääsen autosta pois.

Kummallisinta oli tänään, kun tajusin yhtäkkiä, että voishan sitä hommata vaikka myös mekkoon sopivan kynsilakan. Ja samalla vaivalla sit vihdoin sen kulmakarvavahan, jos edes yrittäisin näyttää huolitellulta. Luojan kiitos en oo vieläkään opetellu huulipunan käyttöä enkä edelleenkään omista yhtään sellasta, jos tässä ennen kolmikymppisiä vaikka pääsis niinkin pitkälle, koska siitä olisin sopivaa sävyä metsästänyt sit varmaan ikuisuuden. Muutkin meikit saa pärjätä ihan täsmälleen sillä, mitä hyllystä jo löytyy.

Laukku sentään oli valmiina (sitä metsästin yhtä tehokkaalla tarmolla pari vuotta sitten edellisiin häihin). Ja korut myös, mekkoakin hain sillä ajatuksella, että sen kanssa olis kiva sopia joululahjaksi saamani Vanamo-kääty. Ja sehän sopii. Valkokultaiset korviksetkin on jokusen vuoden odottaneet käyttöä.

Lopputulos: En taho tehä loppulaskelmaa kaikesta käyttämästäni rahasta. Joka ostoksen kohdalla tosin on mielessä väikkynyt, että "tätähän voi sitten jatkossakin käyttää", ja tottahan se onneks on.


Ja niin, laskinpa silti. Karkeasti 190e. Huh. Toisaalta, ilman alennuslöytyjä pelkästään mekko ja jakku olisivat melkein kattaneet tuon... Ja sit on kiva tajuta, että ainiin, se häälahja, ja joku korttikin olis kiva viedä... Ei ole halpaa ei, mutta eipä häitäkään toisaalta ihan joka välissä vietetä.

Ps. En vieläkään tiedä ihan tarkasti, mitä teen tukalleni. Jos jollakin on ideoita, jotka eivät vaadi minkäänlaisia välineitä (kihartimia, suoristimia tai kuivaimia), jakakaa ihmeessä. Pinnejä sentään löytyy, ja hiuslakka. Ehkä myös harja, jostain. Terveisin nimimerkki "tukkani on kihartuva, mutta ei pysy kiharalla, ja sen verran kerrostettu, että ei oikein pysy kiinni". Kohta aika uudelle tukkakriisille siis...

lauantai 10. elokuuta 2013

nimijuttuja

Suomessa on aatelissuku nimellä Yrjö-Koskinen. Siinä on jotain vähän surullista: hienoahan se ois olla aatelinen ja käyttää aatelista sukunimeä, mutta Yrjö-Koskinen ei ehkä oo ihan ensimmäisenä listalla "nämä sukunimet voisin ottaa itselleni".

Suvussa on Wikipedian mukaan myös ollut mies nimeltä Yrjö Koskinen Yrjö-Koskinen. Mitä ihmettä? Väestörekisterikeskuksen nimipalvelun mukaan Koskinen-nimeä ei ole annettu etunimeksi ennen vuotta 1900 (jolloin ko. mies olisi nimensä saanut). Sen sijaan Koskinen löytyy annettuna etunimenä ainakin kolmesti vuosien 1960 ja 2009 välillä. Mitä ihmettä?

Sedän tekemä pienimuotoinen sukuselvitys paljasti hienoja nimiä isän suvusta. Tutut Matit ja Antit ja muut perinteiset suomalaiset siellä tottakai kiersivät, mutta helmiäkin löytyi: kirkkaimmin jäivät mieleen Olaus, Hinrikus ja Sefyriina. Etenkin Sefyriinalle hihitettiin ihan hervottomana, lapsiraukka.

Hautausmaalla kiertäessä eräästä hautakivestä hyppäsi silmille nimi Madilta. Väestörekisterin nimipalvelu (jep, hyvä ystävä) kertoo, että nimeä tosiaan on annettu ennen vuotta 1900 yhdeksälle tytölle, ja 1900-luvulta tähän hetkeen ainakin neljälle lapselle. Siinä saa kyllä miettiä, että onko pappi ollut lukihäiriöinen, vai onko Matilda ihan tarkoituksella kirjoitettu nurinkurisesti...

Törmäsin hierojalta tullessani kaimaan. Story of my life, tämäkin kaima oli yli 80-vuotias, rollaattorin kanssa kuljeskeleva nainen. Toisaalta, oon ennenkin avautunut siitä, millainen nimikriisi mulla on menossa, kun kaimoja on melko harvoin elämäni aikana tullut vastaan, ja nyt yhtäkkiä oma nimi pomppii mukana suosituimpien etunimien listalla. Väärän sukupolven aikana kastettu, ei kai siinä muuta.

Nimissä on se jännä juttu, että kun johonkin nimeen tottuu, ei mitenkään osaa ajatella, että se olis jotenkin harvinainen. Mulla oli ala-asteella kaverina tyttö nimeltä Taila. Ihan normaali nimi. Mitä nyt sillä nimellä kastettuja on Suomessa ollut 20-30 kappaletta. Serkun toisena nimenä on Miitrei, mikäs siinä, venäläisperäinen selkeästi, mutta ihan normaalin nimen kuuloinen. Tällä nimellä kastettuja taitaa olla 10-20.

Lukioon mennessäni koko lukiossa tais olla seitsemän Anttia: niistä neljä oli samassa matikan ryhmässä mun kanssa. Yläasteella Joonaksia oli jossain välissä ehkä viisi: niistä kolme samalla luokalla. Kyllä näissä tapauksissa sitä ihan kiittää vanhempiaan, että sai kuitenkin sen vähän sen hetken nimitilastoiden suosikeista poikkeavan nimen.

perjantai 9. elokuuta 2013

läpileikkaus

Oltiin Ollin sukulaisten kanssa ravintolassa, mukana 13- ja 14-vuotiaat serkut. Nuorempi pyysi tarjoilijalta tikkaria (joita oli esillä kai juuri tätä varten), ja tarjoilijahan toi. Tikkarit lapsille. Eli serkuille ja minulle. Yksi ikäkriisi on tällä taas voitettu.

---

Viime yönä heräsin etsimään kännykkääni - piti tarkistaa, että varmasti on herätys päällä, kun olin tarkistanut sen illan mittaan vasta viidesti. Ei löytynyt siitä, mihin mielestäni olin sen jättänyt, vaikka oikein kännykästä näytin valoa nähdäkseni paremmin. Vasta keittiössä etsintöjä jatkaessani havahduin tajuamaan, millä sitä valoa oikein olinkaan näyttänyt.

---

Edellinen (keskellä yötä heräily ja panikointi) liittyy päällä olevaan stressiin (yksi yö heräsin stressipäänsäryksi nimeämääni kuuman naulan pistoon ohimollani, ne sekunnit oli niin tuskaa, että lopulta oli pakko huutaa). Stressi taas liittyy lähinnä kakkosvaiheeseen, tai syventävä vaihehan se nykyään kai on. Että voi ihminen jännittäääääääää! Tosin, mä nyt jännitän hierojalle menemistäkin... Mut se kakkosvaihe. Tänään oli eka osa, ja selvisin hengissä, ja pahemmitta virheittäkin. Taloudellisestikin osaan ajaa, opettajan ohjeiden mukaisella toisella kierroksella kulutus laski vain 0,1l/100km. Jej. Tiistaina liukasradalle, ja eiku jännittämään taas...

---

Kuvittelin jo jotenkin, että nyt elettäisiin jonkinlaista "body acceptance"-aikakautta. Että jokainen sais näyttää siltä, miltä nyt sattuu näyttämään, ja olla vaikka tyytyväinenkin. Ja sitten postilaatikosta kolahti uusin Kauneus & terveys:


Eikö se laihdutus ikinä lopu? Ja niin, on aika huono lehti kyllä muutenkin. Uusin Trendi sen sijaan oli kiva - korvasi viime kuun lehteä, josta tuli lähinnä paha mieli ja huono olo.

---

Koko viime kesän ja tämän alkukesän surin sitä, että taaskaan ei ole kutsua kesähäihin. Ja sitten yhtäkkiä saatiin sellainen. Ja sit meinas mennä hermot, kun ei oikein meinannut löytyä mekkoa kaupasta. "Ei meillä enää oo pieniä kokoja" tai "nyt on tullu taas syysmallisto, mustaa ja pitkää hihaa" tai ei vaan mitään kivan näköstä tai järkevän hintasta tai millon mitäkin. Kivi putosi sydämeltä siinä vaiheessa, kun toista kertaa täyttä kaupunkikierrosta tehdessäni yhdestä (1) kaupasta löytyi yksi (1) sopiva mekko, joka kaiken lisäksi oli oikein nätti, juhlaan sopiva ja vielä 70 % alennuksessa. Meant to be.

---

Meilläkin on parvekepuutarha.


Tomaatti menestyy sen verran hyvin, että ehti jo kerran lyyhistyä painonsa alla. Ensijärkytyksen jälkeen tajusin napata chililtä (jo tarpeettoman) tukikepin vai mikä sen nimi oikein on? kainalokeppi? ja siirtää sen tomaatille. Ainakin vielä näyttää toimivan. Ensimmäinen tomaattikin on jo alkanut vaihtaa väriä, samoin yksi chili. Ehkä näistä vielä jotain tulee.

Meillähän ei ikinä ole ruukkukasveja, koska mä en saa niitä pysymään hengissä. En muista kastella, kastelen liikaa tai jotain mystistä tapahtuu, kaktus tarttuu sormiin ja nousee mullastaan ylös. Vähän koomista tästä tekee sen, että tänä kesänä kiersin neljässä eri paikassa kastelemassa kukkia. Hukutin vain yhdet salaatit.

---

Ps. Vedän leukoja kymmenen sarjoissa. Voittajafiilis.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

kuntopiiri from hell

Urheilutoppi hyvällä materiaalilla on hieno asia, nehän ei yleensä kovin helposti hiestä kastu, vai? Illasta vajaan tunnin rutistus salilla, lopputuloksena:


Harvoin on yhtä kova hiki ollu, tai ainakaan samanlaisia jälkiä jäänyt. Välillä piti käydä ihan pesemässä naama ja lopussa pyyhkiä lattia, kun hiki vaan valui. Hieno tunne, kun nenänpäässä heiluu suolainen pisara...

Ohje/muistilappukin pysy oikein hyvässä kunnossa, kun tungin sen viimeisenä tekona taskuun. Siellä taskussakin saattoi olla hiki.


Suomennettuna:
12 min cardio (crosstrainer)
   *14 x punnerrus
   *20 x syväkyykky
   *15-20 x ylätalja (15 toistoa)
   *11 x keskivartalo (voimapyörä)
12 min cardio (kuntopyörä)

*kuntopiirinä 7 kierrosta.

Sykemittari ois ollu kiva olla, järjettömän kovissa sykkeissä joka tapauksessa mentiin. Huh. Ei kai sitä muuta voi sanoa, kuin huh.


--
Ps. Helle on hieno asia.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

edustussääret

Joku päivä vielä mä joko

oikea jalka
a) ostan epilaattorin tai b) lopetan suosiolla säärien sheivaamisen kokonaan.

Lisäks selvitän, miten ihmeessä voi olla ihminen jatkuvasti mustelmilla. Mistä näitä ihan oikeesti tulee?
vasen jalka
 On niin edustuskunnossa jalat näin shortsikauden kunniaks, että...

reidestäkin löytyy

maanantai 24. kesäkuuta 2013

näpertelyä

Kuinka tuntea itsensä hieman pakkomielteiseksi ja pikkutarkaksi näpertelijäksi? Ostamalla ison karkkipussin ja jakamalla sen pieniin annospusseihin, tällä kertaa kun ei edes pelkkä keittiövaaka riittänyt, "jos niistä tekis mahollisimman samanlaisia":

vaihe yksi

vaihe kaksi

vaihe kolme

lopputulos

lauantai 15. kesäkuuta 2013

kehonkoostumusmittauksesta

Bongattiin kauppareissulla ilmoitus, että pari seuraavaa päivää Kuokkalan kauppakeskuksessa on esittäytymässä Elixia, ja samasta paikasta saa ilmaisen kehonkoostumusmittauksen. Mitäpä sitä muuta pihi ihminen tekee, kuin ottaa kaiken, minkä kerrankin ilmaiseksi saa?

Totta puhuen, pitkään mua on kiinnostanut kehonkoostumus. Onhan se ihan kiva saada tietää, millasilla rasva- ja lihasprosenteilla tässä ihan todellisuudessa mennään. Joten kädet täristen ikinä ei oo kummallisia juttuja jännittäny paikan päälle, kengät ja sukat pois ja paljain jaloin laitteelle seisomaan. Vajaan minuutin päästä se tulosti mulle kuitin. Olipa hassua.


Mitähän tuosta sanois. Rasvaprosentti "normaaliarvoja" hieman alempana, mutta niin kai se on aina ollut. Lihasmassaa jopa vähän keskimääräistä vähemmän, mikä ehkä hieman yllätti. Kai se rasvan vähäisyys vaan saa ne vähäisetkin näkymään. Sisäelinten rasva arvolla 1, eli oikein hyvä, jeejee.
BMR eli lepoaineenvaihdunta: 1240kcal. Siinä ei ihminen sais paljon syödä, jos ei mitään tekiskään. Eniten tässä kummastuttaa se, että tuo yläpuolella olevan kuvan alareunan mittari näyttää, että mun kroppa kuitenkin kuluttaa energiaa tehokkaasti. Mitä se aineenvaihdunta sitten olis, jos ei kuluttais tehokkaasti? 1000kcal?

Huvittavin tulos oli kohdassa Metabolic age: 12. Hehe. Ikuinen lapsi.

Vähän pisti hymyilyttämään myös se, että mittauslaite ehdotti mun ihannepainoksi melkein 10kg nykyistä korkeampaa. Tän verran hentoisella ruumiinrakenteella en kuitenkaan taitais olla niissä mitoissa enää ihan kotonani, ja tuloksia tulkitseva tyttökin suositteli, että tuon lukeman voi jättää ihan omaan arvoonsa. Antaa kuulemma vähän kummallisia tuloksia välillä.

Eipä sieltä loppujen lopuks suuria yllätyksiä tainnu tulla. Enemmänkin saisin syödä. Mut näilläkin elämäntavoilla ja mitoilla oon hyvinkin terveessä kunnossa, pienirakenteinen tosin. Luutkin painaa jopa 2,1kg, hehe.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

onnettaren suosikki

Maanantaina napsahti sähköpostiin iloinen viesti ja eilen viestittely jatkui postilaatikon välityksellä: onni suosii joskus minuakin ja voitin Herkkusuu korujen -facebook-arvonnassa vapaavalintaisen korun.


Voiko noista nyt muuta sanoa, kuin että hiiiii, ku ne on söpöt? Noinkin isoiksi mollukoiksi (n. 2cm) painavat yllättävän vähän. Tämä ei ole maksettu mainos, kuhan vaan tykkään.

Jee!

Tästä innostuneena sitten oonkin osallistunut viimeisen viikon aikana suurinpiirtein jokaiseen vastaantulevaan arvontaan. Jos vaikka salama iskis kahdesti samaan paikkaan.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Nine Inch Nailsiä etsimässä

Menin youtubeen etsimään Nine Inch Nailsin uutta tuotantoa.

Päädyin Glee-kaipuuseen ja -kuumeeseen. Ah ja voi, kun pitää taas syksyyn asti odottaa, että pääsen tutustumaan neloskauteen. Nimimerkillä en halua enkä edes osaisi käyttää laittomia keinoja.

Sarjoista puheen ollen, toissapäivänä vihdoin sain katseltua Buffyn loppuun. Siinä sarjassa mennään jo vähän siinä meiningissä, että hyvinkin kaiken osaan ulkoa. Yks ilta nukahdin kesken jakson (ei vaan enää pysyny silmät auki), ja kun Olli herätteli ja sano, että se loppu nyt, niin oli pakko kysyä, että "oliko se se 'No one on this earth has the power to stop me now!' 'I'd like to test that theory'?" Joo ei mee sanatarkasti, mutta oli se suurinpiirtein sinne päin. Eilen sit alotin Angelin. Sen oon kattonu vain kerran aikasemmin, joten melkein jännittää, en ihan joka käänteessä (ja hahmossa) pysyny mukana ekalla kattomiskerralla.

Ps. Löysin mä sen Nine Inch Nailsinkin sit loppujen lopuksi, kuhan vaan pääsin irti Gleestä. Ei paha.