tiistai 28. kesäkuuta 2016

sattuman kaupalla


Mä en usko sattumaan.

Siinä se, lyhyesti ja ytimekkäästi.

Niin pitkään kuin muistan, olen ajatellut, että kaikki tapahtuu jostain syystä, kaikella on jokin tarkoitus. Isossa kuvassa, loppujen lopuksi. Sattuma tuntuu ajatuksena kovin kaukaa haetulta.

On asioita, joiden tarkoituksen olen löytänyt kuukausien sisällä niiden tapahtumisesta tai saapumisesta mun elämääni. On asioita, joiden tarkoituksen olen tajunnut vuosia jälkikäteen, käydessäni läpi, miten olen päätynyt johonkin tilanteeseen, paikkaan tai asemaan. On asioita, joilla tiedän ihan selkeästi olevan tarkoitus, mutta vielä vuosienkaan jälkeen en ole kai päässyt siihen pisteeseen, johon ne lopulta tähtäävät.

Kuuntelin murhayrityksen uhrin kertomusta kokemuksestaan. Puukotuksesta. Kuinka hänellä sattui olemaan päällä paksu nahkatakki. Kuinka kädessä sattui olemaan hansikas, jolla hän pystyi ottamaan hyökkääjän veitsestä kiinni. Kuinka hän sattui kaatumaan taaksepäin siihen ainoaan kohtaan aukiolla, jossa kivikon sijasta olikin nurmikko. Kuinkas sattuikaan. Teki mieli kysyä, että käyttäähän hän tuota ilmaisua ironisesti.

Kevyempiäkin käyttötapauksia löytyy: mä olen tehnyt shoppailuni viime vuosien aikana melko puhtaasti if-it's-meant-to-be-periaatteella. Elän vahvasti alennusrekkien tarjonnalla, koska niistä vaan aika usein "sattuu löytymään" jotain mulle. Viimeisen vuoden aikana olen ostanut kahdet kengät, koska "en mä tällaisia ole suoranaisesti etsinyt, mutta nää on juuri mun näköiset, tarjouksessa puoleen hintaan ja jäljellä vain yksi koko - mun kokoni, it's meant to be".

Mä en usko kohtaloon. Siinä se. En kuitenkaan myöskään voi sanoa, että uskoisin kohtaloon. En usko, että on olemassa valmista käsikirjoitusta, jota pitäisi noudattaa. En usko mihinkään lopulliseen tarkoitukseen, johon tämä kaikki tähtää. Kaikella on tarkoituksensa, mutta usein ne tarkoitukset ovat ehkä jotain välietappeja - pisteitä, joista polku voi jatkua moneen suuntaan. Ja kyllä, joskus välietappi voi ilmeisesti olla ihan vain järjettömän hienot kengät - tai ehkä sittenkin joku ihminen, jonka kanssa joskus aloitan keskustelun ihan vain niiden kenkien takia? Sen näkee sitten. Ainakin mulla on hienot kengät.

Vaikeammatkin asiat on jotenkin kevyempi sietää, kun pystyy uskomaan siihen, että jossain tällä kaikella on lopulta tarkoitus - johonkin se kaikki tähtää. Jossain se kaikki palkitaan.

---

Ps. Ne kengät. Ehkä ne vain on ihan oma tarkoituksensa, koska voiko näin hienoja olla olemassakaan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti