Joskus tekisi mieli kertoa niistä hetkistä, jolloin ei vain jaksa ja elämä on ylitsepääsemätöntä. Niistä hetkistä, jolloin tapahtuu jotain niin uskomattoman kamalaa, että tietää, että pitäisi olla tukena ja lohduttaa; mutta ei vain osaa, koska ei edes tahdo ajatella koko asiaa, ja jää vain sulkeutumaan omaan pieneen elämäänsä. Niistä hetkistä, kun kertoo puolitutulle, että oli vain aika rankka työviikko eikä saanut nukuttua kovin hyvin, vaikka todellisuudessa se väsymys on jossain ihan muualla. Niistä ajoista, jolloin toivoo voivansa herätä vuoden päästä, että ei tarvitsisi ajatella ja elää tätä hetkeä, ehkä myöhemmin on paremmin.
Mutta yritän pitää tämän blogin positiivisempana ja hehkuttaan mieluummin parasta treeniviikkoa piiiiitkään aikaan. Maanantaina mave 45kg, 104 toistoa, ja vähän muutakin selälle ja vatsalle. Keskiviikkona rinta ja kädet, mm. vinopenkki 12,5kg per käsi, ojentajat 15kg niskan takana ja haiukset 8kg per käsi. Torstaina 14,3km/75min, eli pisin lenkki ikinä (ja se ohitse rullahiihtänyt mies, joka huikkasi, että "sulla on pakko olla auto jossain piilossa! Ei muuten voi mennä noin nopeesti, hyvä kun suksillakaan pysyy perässä"). Tänään prässissä lämmittelyksi 70kgx15, sitten 100kgx17+23+20, askelkyykky pyramiditreenillä (molemmissa käsissä roikkumassa 12,5 kg-> 15kg -> 17,5 -> 15kg -> 12,5kg) ja pystypunnerrus hetkellisesti 12,5kg painoilla.
Nyt on rinta ja kädet jumissa, ja jalat ja olkapäät voimattomana. Jännä, miten hyvän olon itelleen voi saada sillä, että oikeestaan tuntuu tosi pahalta :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti