äärirajoilla

Olin jo hyvää vauhtia lähössä salille (jonkinlainen motivaatio on muuten löytynyt, nykyään jatkuvasti harvemmin laistan ihan vaan laiskuuttani). Välähti viime metreillä, että jos päähän sattuu, kun toisella silmällä kattoo liian sivulle, tai jos siihen silmään koskee, niin ehkä ei kannata lähteä leikkimään painojen kanssa. Jos siis vaikka saisin kirjotettua tekstin, jota tässä muutaman päivän oon mielessäni hahmotellut.

Äärirajoilla. Citius, altius, fortius. Viime viikon aikana oon alkanu ymmärtää, että teen parhaani toteuttaakseni tätä treenatessa. Vaikka kuinka pitkään oon pitäny itteäni valehtelematta tosi laiskana kuntoilijana. En mä käy salilla neljää kertaa viikossa enkä todellakaan lenkillä vähintään joka toinen päivä. Viime viikon viis treenikertaa tais olla henkilökohtainen ennätys. Pyrin saleilemaan kolmesti viikossa, mutta etenkin töissä käydessä se jäi viikko toisensa jälkeen max kahteen kertaan. Lenkille en pääse ees joka viikko, joten on ihan käsittämätöntä lukea, miten joku käy lähes joka aamu lenkillä, ja ehkä illalla vielä toisen kerran.

Miksi mä sitten pysyn hoikkana ja melko timmissäkin kunnossa? Ehkä timmimmässä kuin jotkut näistä joka päivä urheilevista? Lihastakin löytyy, vaikka naisten ei "pitäisi pelätä lihasten kasvua, näkyviä lihaksia ei helpolla tule". No, niin no, enhän mä mikään muskelimimmi ole, mutta kyllä näkyy olkapäistäkin lihaksia vähän jännittämällä, jaloista, käsistä, mahasta (ja ehkä selästä) nyt puhumattakaan.

Vitsi taitaakin mun tapauksessa olla siinä asenteessa, että jos jotain tehdään, niin tehdään se sitten kunnolla. Mä en lähde viiden kilometrin lenkille, paitsi joskus alkulämmittelynä juoksumatolla (joo, en tosin tee sitä enää, kun salikengät lenkkareina tais ton penikan kipeyttää...). Kuuden kilometrinkin lenkki tuntuu hassun lyhyeltä, ja alle puolesta tunnista nyt ei kannata puhuakaan. Myöskään kävely ei ole lenkkeilyä, se on kävelyä. Ei kai tällä ajattelutavalla siis oikeasti kykene käymään lenkillä kahdesti päivässä? (toim. huom. tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että en arvosta teitä, jotka käytte kävelemässä ja hölkkäätte lyhempiä matkoja. Päinvastoin, kukaan ei oo teidän saavutuksistanne iloisempi ja ylpeämpi kuin minä.)

Salilla taas... no. Miksi raahautua sinne asti, jos aikoo ainoastaan kävellä rauhassa juoksumatolla, nitkuttaa reisilähennyskoneessa ja nostaa reisiprässissä viiden kilon painoja? Sen takia, että sitten voi sanoa käyvänsä salilla ja näin olla muiden (ja ehkä omissakin) silmissä reipas ja tosi urheilullinen? Salilla ei kuulu näyttää söpöltä. Hienoin tunne on se, kun hiusten latvoista tippuu hikeä. Itsensä kuuluu haastaa. Todellinen kipu ja niveliin sattuminen on asia erikseen, mutta lihakset vaan tykkää siitä, että niitä vähän kidutetaan. 

Vielä muutama kuukausi sitten pidin kyykkäystä ihan kamalan tylsänä puuhana. Tajusin kerran puoliksi vahingossa, että ongelma tais olla liian pienissä painoissa. Vähän lisää rautaa tankoon, niin johan muuttu homma huomattavasti mielenkiintoisemmaksi. Eli haastetta peliin, niin motivaationpoikanenkin löyty.

Viime viikolla sain jalkapäivänä keräsin kyykätessä niskaan painoa 40kg ja huomasin pystyväni tekemään 25 toistoa. Tästä innostuneena sain päähänpiston: jos sitä tekis koko ajan vain isommilla painoilla ja vähentäis toistoja? Seuraavaksi siis 45kg ja tavoitteena 20 toistoa. Sitten 50kg ja 15 toistoa. 55kg ja tavoitteena 10 toistoa. Ja lopulta niskaan 60kg ja "jos sitä muutaman kyykyn sais tehtyä, 5 olis tavoitteena". Lähes joka painomäärällä taisin ylittää tavoitteena, isoimmillakin painoilla sain 10 toistoa, jos en enemmänkin. Huh. Siinä vaiheessa tunsin olleeni melko äärirajoilla. Reisiprässiin taas toissaviikolla tungin kelkkaan 140kg. Siinä sai jo ähistä ihan kunnolla, ja jännittävin vaihe on sarjan loputtua, kun joutuu tosissaan miettimään, että pääseekö enää ylös.

Samanlaisen painojen nosto -> toistojen pudotus -treenin tein pari päivää sitten myös maastavetojen kanssa. 45kgx20 -> 50kgx15 -> 55kgx10 -> 60kgx7. Ei niin kovin naisellinen olo siinä vääntäessä, mutta voi hyvä ihme, kun se on tehokasta. Selkä lievästi sanottuna jumissa. Samalla salikerralla sain lisäksi olkapäät niin kipeiksi, että eilen teki tiukkaa saada vesilasi nostettua pöydältä. Se nyt tosin ei ollut enää niin kovin kivaa.

Myös käsivarret on nykyään omassa treenissään äärirajoilla. Hauiskäännöt 8kg ja ojentajat (molemmat kädet yhdessä) 15kg. Viimeiset toistot tekee molemmissa niiin tiukkaa, että ojentajien kanssa oon pyytäny Ollin tulemaan viimeisessä sarjassa varmistamaan: en halua pamauttaa sitä rautamäärää yhtäkkiä pääni päälle, jos voimat loppuu, enkä myöskään jäädä jumiin muuten vaan, kun kädet ei vaan jaksa enää mitään. Sellaiseen piippuun itteni vedän tällä, että kädet ei vaan enää suoristu, kun ovat sen verran pumpissa. Rintatreenin jälkeen en oo enää aikoihin saanu kyynärpäitä yhteen (suosittelen muuten testaamaan tätä hommaa: jos rintalihakset on tarpeeks piipussa, niin kyynärpäiden väliin saattaa jäädä jopa kymmenen senttiä. Siinä tuntee ittensä niin naurettavaks, että se on jo hauskaa).

Äärirajoilla käytiin myös hiekkakentällä spurttaillessa. Kenttä päästä päähän milloin niin nopeasti, kuin jaloista lähtee, milloin loikilla, milloin askelkyykyillä. Välillä kenttää ympäri, puolet rauhassa hölkäten, puolet täyttä vauhtia. Seuraavat päivät oli (loogisesti) vatsalihakset sellaisessa jumissa, että ei kyllä hetkeen oo ollu.

Ei se määrä vaan se laatu. No pain, no gain. Näitähän löytyy. Kai niissä sitten on perääkin. Ainakin yritän niin itelleni selittää, ja antaa samalla itelleni anteeksi niinä päivinä, kun ei todellakaan huvita nousta sohvalta. Kyllä minä oon sen levonkin joskus ansainnut.