Olen viime aikoina tajunnut, että mun aivot tuntuu toimivan eri tavalla kuin monen muun.
Mä sisäistän asioita hitaasti. Siis hi-taas-ti. Lisäksi mä tarvitsen konkretiaa. Yritysstrategiat menee ihan yli hilseen ekalla esityskerralla. Strategioihin liittyvät opinnotkin tuntui opiskeluaikana täysin heprealta. Kaavakuvat, suunnitelmat - anteeksi vaan, mutta mä en tajua. Hienoja sanoja ja piirustuksia, mutta mulla ei ole mitään, mistä tarttua kiinni ja lähteä käsittelemään asiaa.
Mun pitää saada prosessoida. Ennen kunnon prosessointia mä istun ihan huuli pyöreänä aina, kun puhutaan tietystä aiheesta. Mä en tajua, mä en käsitä, mä en saa kiinni siitä, mitä tällä ajetaan takaa. Tarkat esimerkitkään ei auta, jos en saa käsitellä tietoa omalla tavallani, omassa järjestyksessäni, omassa rauhassani. Näkisittepä, miten ulalla ja turhautunut mä voin olla ensimmäisissä palavereissa, jotka käsittelee jotain uutta asiaa.
Jossain vaiheessa käy napsahdus. En vielä tiedä, mikä sen takana on. Onko se tietty aika asian ensikuulemasta? Tietty aika, jonka olen aktiivisesti käyttänyt asian miettimiseen? Tietty aika, jonka olen tiedostamattomasti käyttänyt asian miettimiseen? Joku tietty tarttumapinta tai sana, joka lopulta avaa lukon? En tiedä. Mutta sen napsahduksen jälkeen asiat selkenee.
Pystyn kuvaamaan sitä parhaiten niin, että ennen napsahdusta näen vain yhden oksan - ja mua ärsyttää ihan suunnattomasti, että en tiedä, millaisessa puussa se kasvaa, tai onko sen ympärillä metsää. Napsahduksen jälkeen näen koko metsän.
Kaveri kuvasi joskus mun kokonaisuudenhahmotuskykyni kattavan noin kuusi ulottuvuutta, mun ajatusmaailmani on 6D. Ehkäpä niiden kaikkien kuuden dimension on osuttava kohdalleen kokonaiskuvassa ennen kuin mä ymmärrän, mistä on kyse.
Sen jälkeen rajoja ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti