Hämmennyin molemmilla kerroilla yhtä paljon.
Kunnianhimoisuus on aina ollut täsmälleen ja juuri niitä asioita, joita mä en koe olevani. Sillä mennään, mitä on. En mä ole koskaan kokenut tarvetta pyrkiä johonkin suurempaan ja parempaan. Jos siihen perustasoon ja -osaamiseen edes pääsisi, niin kiva.
Mutta jos muut kertoo, että näin näkevät minut? Ensimmäisen pystyin kuittaamaan lähinnä naurulla. Toisella kerralla oli kuitenkin pakko alkaa ottaa tosissaan. Miettiä vähän, että mitähän täällä nyt tapahtuu.
Tajusinkin jotain. Mun työni edellyttää, että osaan tiettyjä asioita huomattavan hyvin, huomattavan paljon paremmin kuin muut. Se tekee jotain ihmisen päälle. Ei ole vain perusosaamista, on erityisosaamista. On jotain, mitä voi käyttää ja kehittää - ja kun kerran on, miksi jäädä tuleen makaamaan?
Jännittävää. Pitäisi käydä enemmän rehellisiä keskusteluja siitä, millaisia mielikuvia muista tulee. Joka kerta joku oppii jotain. Ja joka kerta, kun oppii jotain itsestään, osaa käyttää itseään taas vähän paremmin. Ehkä joskus vaikka tajuaa, mihin lopulta on tähtäämässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti