Tabujen tabu. Miksi tästä on niin kiusallista edes kirjoittaa?
Tiedän kavereiden - sekä töissä että töiden ulkopuolella - elämästä vaikka mitä. Joskus liikaakin, kahvipöytäkeskustelut pääsee välillä aika erikoisiin sfääreihin.
En kuitenkaan tiedä yhdenkään palkkaa.
Mulla ei ole minkäänlaisia käsityksiä siitä, millaisilla summilla ihmiset ylipäätään myy vapaa-aikaansa työnantajille. Nada. Yhden entisen työkaverin kanssa vertailtiin palkkojamme - sen jälkeen, kun oltiin molemmat lopetettu työpaikassa, jossa oltiin työkavereita. Ei puhettakaan, että siellä ollessamme oltaisiin puhuttu.
Nykyisessä työpaikassa olen puhunut palkankorotuksista kaverin tai parin kanssa. Niistä voi puhua tarkkaan valitussa seurassa, koska niistä puhuessa ei tarvitse puhua summista. Ollaan puhuttu, miten niitä pyydetään, miksi niitä saadaan ja mitä, jos ei saakaan.
Sanovat, että palkankorotusta ei koskaan vain tarjota, se pitää aina pyytää. Mä olen pyytänyt värikkään työurani aikana palkankorotusta kerran. Olen saanut vuosien varrella yhteensä kolme palkankorotusta. Mun elämässäni tapahtuu välillä ihan kummallisia asioita, tämä on yksi niistä.
Mulle oli jokseenkin jännittävä askel todeta, että haluan enemmän palkkaa. Että koen ansaitsevani suuremman summan kuin saan. Ja sitten käydä se hämmentävä keskustelu "mä haluaisin palkankorotuksen" "millaista summaa oot ajatellut?" "en tiedä". Tein ehkä kaikki mahdolliset virheet, jotka vaan voi tehdä vastaavissa keskusteluissa miten ihmeessä mä ikinä pystyisin työskentelemään korkean hierarkian tai tiukkojen prosessien yrityksessä?. Ja sentään yritin valmistautua. Googletin ja kaikkea.
Kelle kerrot, kun saat palkankorotuksen? Puolisolle, luonnollisesti. Perheelle, no sitten kun tulee puheeksi tai puheenaiheet loppuu muuten kesken. Kavereille, työn ulkopuolella kyllä, summista puhumatta, tietenkin. Kavereille töissä, hyvin harkitusti, hyvin tarkkaan valitusti.
Ja sitten tulee yhtäkkiä se hetki, kun kävelen keskelle lisätulojen pyytämistä käsittelevää keskustelua, jossa yleinen henki on se, että mitenhän itselleen olisi mahdollista perustella palkankorotus, kun se tuntuu olevan niin vaikea saada. Lyhyt kiusallinen hetki pääni sisällä, "ai". Mitäpä siihen muuta sanoa, kuin että sainpa juuri sattumalta liitolta kutsun palkkaneuvottelu-aiheiseen jäsenkoulutukseen.
Miksi tämä kaikki on niin kiusallista? Miksi mä en vaan saisi olla iloinen siitä, että mun työpanostani arvostetaan? Voisin vaikka tarjota kahvitkin siitä hyvästä, että saan iloita aiheesta jonkun kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti