Yksinäisyys.
Joskus se tuntuu pahimmalta niiden iltojen jälkeen kesken niitä iltoja, jotka on viettänyt muiden seurassa. Muiden, jotka tuntevat toisensa. Sopivat siinä samassa seuraavia illanviettoja, kahvihetkiä, mainitsevat ohimennen menneitä tapahtumia, muistelevat jotain viime viikolta.
Minä en kuulu niihin millään tavalla.
Eikä kukaan kaipaa minua niihin.
"Mene mukaan", sanovat. Mutta millä menet, kun muilla on jo ihan omat jutut keskenään? Kuka tahtoo ulkopuolisena mukaan kolmanneksi, viidenneksi tai seitsemänneksi pyöräksi - ei kukaan kaipaa ylimääräistä, ulkopuolista mukaan.
"Puhu vaan", sanovat. Mutta kun en tiedä, mitä puhua. "Kutsu ja sovi", sanovat. Mutta kun kutsutut sanovat ei. Ei ehdi. On muuta. Ei ne ole yksinäisiä.
Ja lopulta on kuullut "ei" tarpeeksi monta kertaa tajutakseen, että kukaan ei kaipaa. Mikään ei ole helpompaa kuin muuttua araksi muiden suhteen.
Joskus käy hetkellisesti mielessä jopa ajatus kotikaupunkiin palaamisesta. Ei siellä juuri mitään muuta olisi, mutta sentään jonkinlainen oma lauma.
Joskus se vaan tuntuu tosi pahalta. Yksinäisyys.
Ja jos olisin toisenlainen, olisinko näin yksinäinen?
Joskus vain haluaisin olla toisenlainen.
Mitä tahansa muuta.
Tiedän täsmälleen mitä tarkoitat. Oliko yllätys?
VastaaPoistaEn oo ennen törmännyt blogiin, johon samaistuisin yhtä paljon kuin tähän :o Itsellä kanssa tuntuu, että kukaan ympärillä ei ole yksin, mutta itse on.
VastaaPoista