maanantai 12. marraskuuta 2012

romantiikan riemuvoitto

Yks ilta yksin kotona ollessani katoin masentavan leffan. Olin oottanut lähinnä draamaa ja ihmissuhteita ja yhtäkkiä eteen isketään sotatraumoja. Yh. Ei huonoa, mutta rankkaa. Liian rankkaa. Ei siinä voinu mennä nukkumaan, joten piti kattoa "jotain kevyttä ja kivaa ja romanttista".

"Hei, näitä en oo kattonu vähään aikaan ja en hirveesti muista, mutta ei niissä ainakaan mitään liian rankkaa oo."



Voih. Kuinka paljon romantiikkaa voi saada yhteen leffaan, saati sitten kahteen. Ja kuinka paljon voi tykätä elokuvasta, jossa ei oikeestaan tapahdu mitään. Lainasin nää siskolle, joka palautti ne sanoen, että ne on käsittämättömän tylsiä.

Mutta kun kyse ei ole tapahtumista. Kyse on vähän ympäristöstä (Wien ja Pariisi), suurimmaksi osaksi puheista, mutta tärkeimpänä on katseet. Kuinka kaksi ihmistä voi katsoa toisiaan, ah. Pakahdun.

Ja siinä vaiheessa, kun olin melkein toipunut tästä tunneryöpystä, erehdyin kattomaan leffan, joka käytännössä jatkaa samaa ideaa. Once. Kaksi ihmistä, Irlanti, musiikkia. Pientä, aitoa, ja ah sitä tunteen määrää, katseita.

Joten nyt sitten katon Before Sunset'ia uudestaan (vähän päälle tunnin kestävässä leffassa on se hyvä puoli, että sen ehtii kattoa millon vaan).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti