ajatuksia fitness- ja proteiinivillityksestä (ja minäminäminä)

En vieläkään osaa tai ainakaan jaksa kirjoittaa syvällistä ja yleispätevää tekstiä, enkä myöskään perehtyä asioihin tai ilmiöihin sen enempää ennen kuin niistä rupattelen ja raapustan. Sen sijaan oon hyvä pohtimaan asioita ihan vaan omassa päässäni ja puhumaan itsestäni. Joten, minäminäminä-tekstiä taas kerran, mutta no, omapa on bloginikin.

Ruoasta

En juurikaan syö valkoista viljaa tai riisiä, perunaakin kovin vähän. Jätin ne ruokavaliostani ennen kuin karppaus ja hiilaritietoisuus iski jokaisen keittiöön. Yksinkertaisesti en ymmärrä riisiä - se ei maistu miltään, miksi sitä pitäis syödä? Perunasta en tykkää (paitsi raakana nam, muussina ja kaiken maailman ihanina lohkoperunoina, mut harvemmin mitään niistäkään tekee mieli) ja valkoisesta viljasta tulee vain maha kipeäksi. Näitä kaikkia "sääntöjäni" rikon, jos tekee mieli: syön pullaa, pitsaa, nuudeleita, jos tekee mieli, sokerista nyt puhumattakaan. Tummasta pastasta ja ruisleivästä taas ei mua sais luopumaan ehkä mikään.

Sen sijaan yritän välillä laskea suunnilleen, kuinka paljon proteiinia saan ruoastani. Taas ihan proteiinivillitykseen liittymättä: kasvissyöjällä ruoan muodostaminen on välillä vähän erilaista, kun liha äärimmäisen helppona proteiinilähteenä jää syömättä. Välillä siis pitää vähän tarkistaa, että mitä mä nykyisin syön. Raejuusto on hyvää, rahkasta taas en erityisesti välitä, se jää kurkkuun kiinni ja syön pientä annosta yli puoli tuntia. Suurin tekijä ei kuitenkaan ole proteiinin määrä vaan se, ettei olisi nälkä.

Opiskelin ravitsemusasioita pintapuolisesti muutaman kurssin verran ammattikorkeassa, ja joidenkin vuosien kuluessa oon löytänyt itelleni sopivan ruokavalion. En vahingossakaan lähtis kertomaan kenellekään muulle, miten ruokavalio kannattaa muodostaa, enkä myöskään jaksa kuunnella ja lukea uutisia siitä, miten pitää tai ei pidä syödä. Uskon hyvään oloon enemmän kuin itsehillintään tai kurittamiseen: yleensä kroppa kertoo, mitä milloinkin kannattaa tai tarvitsee syödä, toki lukuunottamatta sokerikoukkua, jolloin makeaa tekee mieli ihan muuten vaan. Mut yhä, tää on se, mikä mulla toimii, voi olla, että muilla ei.

Liikunnasta

Aiemminkin olen kirjoittanut syistäni kampeutua ensimmäistä kertaa salille: äitin kanssa joitain vuosia sitten lähdettiin pitämään itsestämme huolta, kun äiti alkoi olla rikki milloin mistäkin paikasta ja minä - no, olin melko tikku, vailla hartioita, selkälihaksia ja liikuntaharrastuksia. Kerran viikossa kuntoilusta tuli vähitellen säännöllisempi harrastus, kun elämään liittyi salilla useammin viihtyvä kaksilahkeinen.

Nykyisin tuo melkein naapurissa sijaitseva sali on aika arkipäiväinen juttu, sinne lähteminen ei ole monen tunnin tsemppaamisen takana enkä toisaalta koe kamalia tunnontuskia, vaikka jonkun lähdön syystä tai toisesta skippaisinkin. Kevään tullen olen myös siirtynyt lenkkipolun huomaan, puhtaasti siitä syystä, että nautin juoksusta ihan uskomattoman paljon ja on melkein vaikea pitää itsensä järkevänä tässä suhteessa, penikkavaivat kun tahtovat, että aloitan hitaasti ja useiden päivien tauoilla... Tottumus ja vuosien aikana muodostunut tapa

En tiedä instagrammista, weheartista ja muista oikeastaan muuta kuin nimet, joten en suoranaisesti tiedä, mistä, milloin ja millaisena fitness-villitys on niissä alkanut, saati sitten, miltä se nykyään näyttää. Myöskään facebook-kavereistani ei löydy juurikaan jokaista ruoanmurusta ja jalannostoa raportoivia tapauksia, ja lähisalimme on kaikkea muuta kuin trendikäs, joten olen enemmän tai vähemmän missannut tai ainakin jättänyt huomiotta tämän koko ilmiön aika pitkään. Yhtäkkiä oon kuitenkin huomannut, että taidan olla taas trendin aallonharjalla: on raejuustoa ja pähkinöitä kaapissa, salikortti taskussa ja juoksutrikoot tuulettumassa.

Arkielämässä en ole hirveästi huomannut muutosta yleisessä käytöksessä - mitä nyt kauppojen rahkahyllyt tyhjenevät niin usein, että ihan naurattaa. Lähinnä nettikeskusteluissa ja blogimaailmassa silmään pistävät muuttuneet aiheet ja kauneusihanteet. "Miten saan vahvat käsivarret" ja "Tällaisen ruokailusuunnitelman personal trainerini minulle kehitti".

Lopputuloksesta

Nopeasti ajateltuna, mukavampi ja terveellisempi tämän hetkinen kauneusihanne on kuin Ally McBealin ja kumppaneiden luotsaama anoreksiavillitys. Niin kauan kuin ei lipsahdeta ortoreksian puolelle, tai kehitetä ihan uusia syömishäiriötyyppejä tän pohjalta. Eniten kuitenkin surettaa muutamat lukemani keskustelut aiheesta "Vihaan salilla käyntiä niin paljon että itkettää, mutta pakko käydä silti!". Ihmisraukat, mitään ei oo pakko tehdä! Jos on sellanen olo, että pakko urheilla, niin etsikää edes mieluinen liikuntamuoto. Jos joku nauttii tunnista crosstrainerin kyydissä (mitä en vaan käsitä, se on tylsää ku mikä...) niin tehköön niin, mutta ei kaikkien sitä tartte harrastaa.

Lähinnä se taitaa olla näiden villitysten ongelma: Kaikki ei sovi kaikille, eikä pidäkään, mutta kun "kaikki muutkin", niin epävarmalle ihmiselle tulee se olo, että kuuluuhan hänenkin lähteä hommaan mukaan. Ja kun ei nauti tekemisestään eikä tuloksia tunnu tulevan, niin ruvetaan repimään epäterveellisen rajalla.

Ja mitä mä toivon saavuttavani tästä ilmiöstä? Puhtaasti pinnallisen lopputuloksen: jos ja kun kauneuskäsityksessä pysyisi edes hetken sporttinen ja vahva kroppa, ehkä mäkin oppisin näkemään jalkani edes pikkuisen iloisemmassa valossa. Jos ne vaikka näyttäis mun omiinkin silmiin joku päivä edes lähinnä lihaksikkailta, terveisin ehkä hieman pinnallinen ja itsekriittinen olento.