On asioita, joita mä en vain lakkaa ihmettelemästä. Yksi niistä on pääkaupunkiseudun luonnonläheisyys.
Mulla oli melkoinen kriisi etelään muuttaessani, että joudunko mä kauemmaksi luonnosta. Ehkä turhin huolenaihe ikinä. Kehä ykkösen sisäpuolella on niin paljon muutakin kuin betoniviidakkoa - muun muassa lehmiä laitumilla. Tämä tarina on tosi.
Mä rakastan meidän kotikatua. Katua ympäröi vaahterat ja pihlajat miettikääpä, miltä tää näyttää syksyisin ja niitä asuttaa ihan mieletön määrä lintuja. Maaliskuun alusta lähtien oon saanut aamuin illoin kuunnella mustarastaiden konserttia, ja viimeiset viikot niitä on säestänyt myös peipposet. Unohtamatta toki talitinttejä, naakkoja, räkättirastaita, varpusia, variksia ja muita sirkuttajia, joiden lauluja mä en tunnista.
Viime kesänä meidän toimiston pihassa pyöri muutama "peurantapainen", ilmeisesti metsäkauriita. Kerran juoksivat ohi muutaman metrin päästä. Oli siinä ihmettelemistä.
Tänä vuonna oon nähnyt palokärjen. PALOKÄRJEN. Ihan friikkiä. Käpytikat on jo melkein arkipäivää, niitä oon bongaillut sekä viime että tänä vuonna useamman. Viime kesänä lenkkeillessäni säikytin parikin kertaa fasaanin.
Viime kesänä kävelin lähimpään metsään voi niistä metsistäkin voisi kertoa niin paljon... meidän lähellä on ihan mieletön määrä metsiä! ja kiipesin kalliolle. Siellä kukkui käki.
Nyt vain odottelen, että satakielet aloittaisi tän vuoden konsertit. Niitä asui ainakin viime vuonna mun työmatkan varrella useammassa eri paikassa. Se laulu, se laulu. Siinä sielu lepää.
Enhän mä malta laittaa pyörää ollenkaan ajokuntoon tälle vuodelle, kun niin mielelläni kävelen rauhassa tän sirkutuskonsertin keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti