Mulla on paha tapa hihittää itsekseni, kun teen jotain tyhmää. Tai jotain hassua tapahtuu. Tai mieleen tulee jotain hauskaa. Tai kun väsyttää.
Viime viikolla pyörittelin salilla olkapäitä liikkeelle puukepin kanssa. Löin itteäni sillä puukepillä jalkaan. Jatkoin pyöritystä hihittäen itekseni.
Samaa sarjaa seurasi, kun nappasin molempiin käsiin kahvakuulat. Löin toisella niistä itteäni suoraan lonkkaluuhun. Kun ei satu pahemmin, niin ei voi kuin hihittää.
Joskus testailin penkkipunnerrusta käsipainoilla. Toisesta kädestä loppui voimat ja pudotin 15kg rautaa suoraan päälleni. Piti hihittää hetki tekemättä mitään, ennen kuin pystyin edes jatkamaan.
Eilen jalkapäivän päätteeksi rupesin ottamaan kenkiä pois. Toinen lähti helposti, toisen kohdalla ei enää jalat meinanneet kantaa tai taipua. Hihitin pukkarin seinään nojaten, kunnes kanssatreenaaja kysyi, että onko kaikki kunnossa.
Niitä miljoonia kertoja, kun kompastun kaupungilla jalkoihini tai astun huonosti portaille ei kannata edes mainita. Sen takia kaupungilla olisi usein parasta olla jonkun kanssa. Ei vaikuta niin tyhmältä, kun on edes joku toinen, jonka kanssa hihittää.
Toki mulla on myös tapana pyöritellä silmiäni, unohtua tuijottamaan kaukaisuuteen, lauleskella äänettömästi radion mukana ja siristellä silmiäni miettiessäni siinä määrin, että Olli on nimennyt sen mun ajattelukatseekseni. Pitäiskö aikuisen ihmisen vähitellen oppia hallitsemaan kasvojaan ja reaktioitaan siinä määrin, että osais käyttäytyä ihmisten ilmoilla?
Ps. Aikuismaisesta käytöksestä puheen ollen, oon taas suunnitellu synttäreitäni muutaman kuukauden etukäteen. Tällä kertaa oon päätyny siihen, että pidän kakkukahvit. Leivon itteni sekopäiseks.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti