Voi hyvä ihme, kun sitä aina välillä jää ihmettelemään omaa touhuaan. Ilmainen vinkki jokaiselle salitreeniä aloittavalle sun muille: tavoitteita on hyvä olla. Jos on määrittänyt itselleen (edes jonkin verran saavutettavissa olevat) tavoitteet, niiden saavuttaminen on huomattavasti helpompaa kuin silloin, kun siellä salilla vaan pyörii harva se päivä, mutta ei oikein itekään tiedä, minkä takia.
Kivaahan se on, ei siinä. Aggressiot saa kivasti purettua. Ja jonkinlainen järki pysyy päässä. Mutku. Olishan se ihan jees, jos olis jotain, mitä kohti tähtää. Ainut ajatus on päässä, että joskus vielä nostan penkistä oman painoni, viisi kiloa vielä, niin sitten ollaan siinä maksimissa, tuntui muuten pari vuotta sitten aika kaukaiselta ajatukselta. Muuten lähinnä päässä pyörii epämääräisiä ulkonäköön liittyviä tavoitteita, joissa nyt ei ole päätä eikä häntää.
Vähintään kerran viikossa keksin, että jos ottais niitä kehityskuvia. Omat silmät kun ei oikein tajua muutosta, kun näkee ittensä koko ajan peilistä. Että jos niistä - jonkinlaisella väliajalla otetuista - kuvista sitten huomaisi jotakin. Tietäisi, mitä tekee oikein. Yhtään kuvaa en vielä ole ottanut. Äh.
Alkuvuosi on mennyt älyttömän hyvällä treeni-innolla ja -intensiteetillä. Viimeisen viiden viikon ajan tehty neljä kertaa viikossa onnistunut treeni. Ja mitä mä siitä saan? Naureskelen itelleni, kun näytän ja kuulostan salilla jatkuvasti vähemmän naiselliselta naama punasena ja sääret auki. Pudotan treenipainoja pienemmäksi ja keskityn tekemään kaiken vaan mahdollisimman puhtaalla tekniikalla kyykky niin alas kuin jalat vaan antaa periks ja melkoisella irvistyksellä ylös. Onneks sieltä sentään jää käteen myös hyvä mieli.
Ajatusten ja ärsytysten purkua vain tämä epäselvästi jäsennelty teksti. Ihmiset siellä toisella puolella ruutua, millä te psyykkaatte itsenne innostumaan kerta toisensa jälkeen hyviin treeneihin? Minkälainen kulta-aarre odottaa sateenkaaren toisessa päässä, ja mitä sitten, kun se on saavutettu? Mistä hakea uutta motivaatiota?
---
Loppukevennys: näin viime yönä pitkästä aikaa unta, että juoksin neljällä jalalla, sormet vaan raapi maata, että pääsin kovempaa eteenpäin. Tajusin vasta puoli tuntia heräämisen jälkeen, että sellasta ei muuten oikeesti tapahtunut, vaan ihan pelkästään unessa.
Olin myös keskellä yötä havahtunut viemään Ollilta tyynyn. Selitin ihan tosissani, että nää on mun tyynyt, meillä molemmilla on kaksi tyynyä, että eti vaan omas jostain. Aamulla sai taas vähän raapia päätä, että mikähän järki siinäkin oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti