torstai 28. helmikuuta 2013

Myrskyluodon Maija

Päivän (tai oikeammin viikon, tai kuukauden, toivottavasti ei sentään vuoden) kulttuuriannos nautittiin pitkästä aikaa teatterin penkissä.

Myrskyluodon Maija sai ensi-iltansa Jyväskylän kaupunginteatterissa syyskuun alussa, ja siitä lähtien on pyörinyt takaraivossa ajatus, että kyllä se pitäisi nähdäkin. Niin on ilmeisen monella muullakin, sillä yritettiin kavereiden kanssa jo syksyllä päästä katsomaan, mutta lippumyymälät tarjosivat eioota. Tämänkin päivän näytös oli ylimääräinen näytös: alkuperäisen esityskalenterin mukaan suurella näyttämöllä olisi pitänyt esittää toinen näytelmä, mutta kysyntä ja tarjonta kohtasivat kai näin paremmin. Ja parempi vain meille.

Pienenä äiti vei meitä teatteriin vähän joka välissä, siltä se ainakin tuntui. Etenkin kesäisin kierrettiin useampikin kesäteatteri. Myös kaupunginteatterin lastennäytelmistä nähtiin joka ikinen, musikaaleista taas Cabaret (vuonna 2006) katkaisi ketjun, sitä ennen käytiin katsomassa varmaan jokainen musikaali. Senkin jälkeen onneksi muutaman on nähnyt, mutta huomattavasti vähemmälle on jäänyt teatterissa käynti viimeisten vuosien aikana.

Mutta onneksi äiti yhä joskus innostuu viemään kuopuksensa teatteriin (totta puhuen, veisi se varmaan useamminkin, äiti on ihana). Ihmeteltiin Myrskyluodon Maijaa sananmukaisesti eturivin paikoilta, välillä sai vetää jalkoja penkin alle, että näyttämön reunalle istumaan tulleet näyttelijät eivät potkisi sääriin. Niin läheltä katsottuna kokonaiskuvaa tai takanäyttämön tapahtumia ei noin vain seuratakaan, mutta pienet yksityiskohdat - kuten Meren upea puku, aidot kyyneleet näyttelijöiden silmissä tai surevan äidin käsien hervoton vapina - nousevat upeasti esiin.

Muistan itkeneeni teatterissa joskus pienenä - en vahingossakaan muista näytelmän nimeä, mutta pääosassa oli orpopoika, ja tarinaan liittyi jossain vaiheessa luistinrata, lottonumerot ja kadonnut lottokuponki tietääkö kukaan sattumalta, mikä näytelmä?, ja pieni minä itkin jossain vaiheessa aivan hervottomana. Tänään itkin taas. Nuorta Maijaa esittävä Maiju Saarinen on kaikki loistoarvostelunsa ansainnut, eläytyminen ja suru oli lähes käsinkosketeltavaan, enkä ollut ainoa, jonka hän pisti niiskuttamaan.

Musiikki oli kaunista ja laulajat hyviä ja varmoja. Tykkäsin hirveästi myös Meren saamasta ihmishahmosta, joka vahvistui tarvittaessa useilla muillakin tanssijoilla. Äiti pohti jännää ratkaisua pitää vanha Maija jatkuvasti mukana näyttämöllä, mulla ei tähän ollut oikein mitään sanottavaa, kun en mitään muuta tapaa tiedä, mutta tykkäsin siitä, miten vanhan Maijan tapahtumien kommentointi antoi nuorelle Maijalle mahdollisuuden vain olla hiljaa tilanteissa. Tarina oli mulle ennestään outo - onpa nyt tämäkin aukko sivistyksestä paikattu.

Syväluotaavat analyysit jätän taas muiden tehtäviksi. Voin sanoa vain, että pidin, nautin, liikutuin, ja voin suositella muidenkin nähtäväksi. Ja onhan se teatterissa käyminen - väliajan leivoksista puhumattakaan - ihastuttavan helppoa pientä luksusta arjen keskelle, ja jotain vaihtelua elokuvateatterin omaa elämäänsä elävälle kankaalle.

2 kommenttia:

  1. Oi, kiva kuulla että oli hieno esitys! Meinataan käydä kattomassa, jos saadaan liput.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän sinne ainakin johonkin näytökseen liput saa :) Pari seuraavaa iltanäytöstä näyttää olevan loppuunvarattuja, mutta kunhan vähän etukäteen jaksaa liput hankkia, niin pääsee varmasti. Näytöksiä kuitenkin vielä toukokuussakin.

      Poista