keskiviikko 30. tammikuuta 2013

fanityttöfiiliksissä

Vuonna 2001 hurahdin pahan kerran. Radiossa alkoi pyöriä iki-ihana Wherever You Will Go ja The Calling nousi mun tietoisuuteen. Muistan juosseeni joskus ruokapöydästä radion ääreen, kun jossain takaraivossa ja puolikkaalla korvalla kuulin, että nyt se soi.


Sama biisi soi myös Coyote Uglyssa, ihan The Callingin esittämänä (ne on baarissa esiintymässä). Voin kertoa katsoneeni sen kohtauksen aika monta kertaa. Vuosien myöhemmin bändiä kuuli Daredevilissä, kun soundtrackilla ihastutti For You. Ei erityisen hyvä leffa, mutta voi hyvä ihme sitä soundtrackia. Ei pelkästään ton takia, vaan kokonaisuudessaan täynnä loistavia biisejä.

Camino Palmero iski ja kovaa. Osasin koko levyn ulkoa suurin piirtein takaperinkin. Pystyin kuuntelemaan sitä milloin tahansa, ihan vain pään jukeboksin avulla. Could It Be Any Harder, Adrienne, Things Don't Always Turn That Way, ikirakkaus Stigmatized, ah. Hyviä ne kaikki oli, ei siitä pääse mihinkään.


2003 Brasilian reissulla jostain tipahti soittolistalle Lost. Kuuntelin sitä kymmeniä kertoja putkeen ja leijuin jossain pilvissä. Kotiin tultua olinkin melko vieroitusoireissa lähemmäs kymmenen vuotta, kun ei sitä biisiä löytynytkään mistään. Kunnes lopulta youtube armahti mut:


Luonnollisesti mun oli saatava myös The Callingin toinen levy, Two. Hyvä sekin on, mutta ei ehkä iskenyt enää ihan samalla tavalla. Paitsi Anything. Ja se Alex Bandin ääni. Ei mahdoton.


Jossain välissä onnistuin jopa elämään vuoden jos toisenkin kuten normaalit ihmiset ei yhtä bändiä tai laulajaa tartte kuunnella joka välissä. Sitten - en tiedä mistä - youtubessa alkoi silmille hyppiä Alex Bandin soolotuotantoa. Voi. Hyvä. Luoja. On siinä miehellä ääni.

Ja niin. Tässä sitä ollaan. Pistin puoli tuntia sitten allaolevan videon pyörimään, ja tuli ihan valehtelematta kuuma, hiki, kylmät väreet, kaikki mahdollinen yhtä aikaa. Ei luoja. En edes viitti kattoa näitä videoita, kuuntelen vaan, kun on miehellä niin kovin nätti naamakin. Ei kestä, jos tulis vielä enemmän kuuma :D


Jätän fanityttöilyni ihan hyvillä mielin kuitenkin ihan tällaseen pienimuotoiseen hehkutukseen ja suurimuotoiseen kuunteluun. Lueskelin nimittäin aikani kuluksi Alex Bandin facebook-sivua (...) ja melkoinen myötähäpeä nousi siellä suuremman luokan "Oh my love, say you love me too, are you still married?" -fanittajia kohtaan. Mä hurahdan silloin tällöin, milloin mihinkin (Oz Buffy the Vampire Slayerissa nostattaa yhä suuria tunteita), mutta yritän sentään pitää nää fan girl crushini ihan - jos en vain omassa päässäni, niin sentään pienessä piirissä :D

3 kommenttia:

  1. Awwws. Mieleeni palas sun fanityttöilyt 2000-luvun alusta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä mä sillon oon tehny? :D Tai siis näitä ainakin sillon(kin), mut onko sillon ollu jotain muutakin? Roswell? O'ou. Muistin just, miten pahasti olin siihen hurahtanu...

      Poista
    2. Olit vaan ihan fiilareissa aina kun The Callingia tuli :D
      Roswell on ihana. Katoin sitä uudestaan about vuos sitten mutta rn jostain syystä päässy ihan loppuun asti. Toisaalta nyt meillä ois se Netflixin ilmanen kokeilujakso käynnissä, että voisin kattoo sen sieltä loppuun :)
      Mä en kyllä oikein muista muuta. Paitsi sen, että olin ihan rakastunu Colin Farrelliin.

      Poista