Kirkkaasti on jäänyt mieleen kaveri, jolta kysyttiin, että onko siinä mitään, mikä ei ole täydellistä. Vastaus alkoi sanoilla "no mun toisen pikkuvarpaan kynsi...".
Yksi kaveri harkitsi bileiden pitämistä, kun vaaka ensimmäisen kerran näytti yli 50kg. Toinen - noin pikkulinnun kokoinen - näkee itsellään paksut käsivarret, ja kolmas - lankaakin laihempi - haluaa kyllä yläkroppaan lihaksia, mutta samalla pyrkii polttamaan rasvaa jaloistaan. Paha polttaa, kun kenenkään mun silmiin sitä ei ole.
Eräs kaveri pudotti terveellisin keinoin painostaan 15kg, näyttää paremmalta kuin koskaan ja iloitsee, kun vaatteiden ostaminen on taas kivaa. Toinen arvioi mun lantioni kapeaksi ja omansa leveäksi - mun mielestä me ollaan hyvinkin samankokoisia. Muutaman muun taas en ole koskaan kuullut kommentoivan painoaan tai ulkonäköään millään tavalla.
Ja sitten, kun on aikansa miettinyt muiden suhtautumista ulkonäköönsä, on varmaan aika katsoa peiliin, eli pinnallista ja itsekeskeistä höpinää tästä eteenpäin. Omaa itteäni oon miettiny ja analysoinut ehkä vähän liikaakin - toisaalta se analysointi on auttanut mua hyväksymään itsessäni ne asiat, joita en voi muuttaa ja kannustanut kehittämään niitä, joita pystyn. Ja myös olemaan tyytyväinen niihin piirteisiin, joihin voin olla tyytyväinen, joista voin olla jopa iloinen.
Oon ymmärtänyt hakattuani päätäni seinään lähes kymmenen vuotta että mulla todellisuudessa ei ole leveä lantio, oon vaan rakenteeltani yläkropasta vielä kapeampi, joten se kontrasti sai aikaan millon minkäkinlaisia kuvia mun peilissäni. Tämän jälkeen oon tehnyt työtä käsittääkseni, että mun jalkani ei ole mitenkään erityisen paksut, sen lantion takia ne vaan sattuu olemaan suhteellisen lähellä toisiaan. Pienipovinen oon aina ollu ja tuun aina olemaan, ja siitä en oo ees ottanu minkäänlaista stressiä vuosiin. Mut nyt vaan on rakennettu sellaseen malliin. Näihin asioihin en voi vaikuttaa, joten antaa niitten olla, etitään niistä parhaat puolet, ja kehitetään jotain muuta.
Jo ala-asteella kriiseilin käsivarsistani, kun ne oli niin ohuet, olkapäissä taas oli liikaa luuta vielä muutama vuosi sittenkin. Nää oli ihan puhtaasti salitreenillä ratkastavissa. Hartioiden ympärysmittaan oon saanu ainakin 10cm lisää, varmaan enemmänkin, ihan vaan lihasta. Jalat vaikka ne nyt niin kamalan paksut ei ookaan ei oo myöskään siitä ohuimmasta päästä. Mut lihasta niissä aina on ollu, ja nyt vielä enemmän. Jos niistä ei pieniä saa, niin tehdään sitten vahvat.
Aina pitää löytää myös jotain positiivista, jotain sellasta, mihin voi turvautua myös niinä huonoina päivinä, kun peilikuva nyt vaan ei miellytä, kun aina ei jaksa hyväksyä itessään niitä asioita, joita ei pidä, vaikka miten yrittää. Mulla on aina ollut litteä maha, kapea vyötärö ja hyvännäköset sääret. Keskityn sitten niihin, jos kaikki muu mättää.
Ja kun on vuosia tehnyt töitä, että hyväksyy ittensä peiliin kattoessaan, on jännä huomata, että ei näytäkään enää samalta kuin valokuvissa pari vuotta sitten. On se muutos vaan hidasta.
Ja kaiken tämän ulkonäköhöpinän jälkeen pitänee sanoa, että melkein enemmän töitä oon saanu tehdä siinä, että oon hyväksynyt joitain luonteenpiirteitäni. Tähän on auttanut hirveästi, kun oon lukenut millon mistäkin; Intovertin ja ekstrovertin käsitteistä - oon niin introvertti kuin ihminen voi olla, mun on pakko saada latautua hiljaisuudessa, muuten alkaa päässä poksua; Oppimistavoista - mietin pitkään, miksi mä muistan ihan ihmeellisiä asioita ja ärsyynnyn jännistä jutuista, kunnes tajusin olevani auditiivinen ihminen, vaikuttaa yllättävän moneen asiaan; Kasvosokeudesta - en oo ainut, joka ei vaan kykene muistamaan ihmisten kasvoja; Ja vähän naurettavaa kyllä horoskoopeista - joskus vuosia sitten totesin olevani äärimmäisen tyypillinen kauris, lämpenen tosi hitaasti uusille ihmisille, mutta tutustumisen jälkeen yhtään kaveria ei jätetä.
Nääkin kaikki on ihan ok. Tällanen mä olen, en pysty olemaan sen luovempi, sosiaalisempi tai spontaanimpi ihminen kuin olen. Eli terve, 26 vuotta ja alan vähitellen hyväksyä itteni sellasena kuin oon. Ehkä tässä seuraavan kymmenen vuoden aikana sit vaikka löytäis paikkansa maailmassa. Ehkä. Tämä kaikki teksti on hyvinä päivinä toteutuvaa hyväksyntää. Huonompina päivinä pitää lähteä ihan pohjalta muistuttamaan itselleen nämä asiat. Pontti katos taas jossain välissä. Kuhan höpötän, lämpimikseni jos ei muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti