Ohjelmassa oli neljä teosta. Ensimmäinen, Antiikin aarioita ja tansseja, oli puhtaasti jousisoittimien heiniä. Klassista, melodista, romantiikan ajan tunnelmaa. Mulle tuli joulufiilis, tai pikkujoulufiilis, tai sellanen, että tähän vuodenaikaan tää musiikki sopi paremmin ku mihinkään muuhun.
Toinen teos pääsikin sitten yllättämään. Nykymusiikkia. Säveltäjä (joka on kuulemma kuumaa kamaa nyt ympäri maailman) on syntynyt vuonna 1973. Ensimmäinen osa teoksesta oli hampaita riipivää. Vähän nuotteja tänne ja toisia tonne, pari sellon äännähdystä, pianon kilkutusta ja viulun vinkunaa. Yh. Aika perinteisen kamala esitys siitä, miks suosin lähinnä tuota klassismia ja romantiikkaa. Mutta! Ekan osan jälkeen yllätyin ilosesti. Kyllähän se viulu yhä vikisi ja välillä pimpoteltiin mitä sattui, mutta siinä oli ideaa. Ja oli vääntöä. Sitä samaa vääntöä, jota mä vaadin vähän kaikesta musiikista, että jaksan kuunnella sitä. Ja oli jopa melodiaa, hyvää, leikittelevää melodiaa.
Kolmannessa teoksessa mukaan tuli koko sinfoniaorkesteri. Ah. Beethovenia. Eli siitä ei voi tulla ku hyvää. Nautin, yksinkertaisesti.
Neljänteen osaan mukaan tuotiin vielä piano ja kuoro. Lopussa tuntui, että vähintään tukka nousee pystyyn, sen verran järisyttävä kokemus.
Ehtipä siinä välissä pohtia noita soittimiakin. Viulu on mun mielestä yks vaikeimmista soittimista, siihen vaatii niin paljon musikaalisuutta, että saa oikeat äänet kuulumaan. Silti viulut on vähän... yksitoikkosia, tylsiä. En osaa jotenkin arvostaa niitä hirveesti. Johtuneeko siitä, että niitä on orkesterissa aina niin paljon? Sello sen sijaan on ihana soitin, ja kontrabasso symppis ku mikä. Vaskipuhaltimet on mulle jotenkin täysin yhdentekevä ryhmä, vaikka tiedän niidenkin olevan vaativia soittimia - enhän mä saa trumpetista ees ääntä. Ne vaan on niin kylmiä, tunteettomia. Puupuhaltimet - sattuneesta syystä - sen sijaan on lähinnä sydäntä. Tänään ihan harmitti, kun en tykänny ykköshuilistin soundista, se oli kovin metallinen. Oboet sen sijaan oli ihania.
Jousisoittajilla näytti olevan enemmän intohimoa työtään kohtaan, tai sitten se johtuu siitä, että puhaltaessaan vaan ei auta lähteä revittelemään tunteilla samalla tavalla. Paitsi jos on se herttainen oboisti, joka jammaili jokaisen soittamansa sävelen mukana. Kapellimestari soitti puolet ajasta pianoa, ja millä tunteen palolla! Ihan nauratti, kun mies kyyrötti melko epäortodoksisen näköisesti flyygelin koskettimien päällä ja viskoi päätään. Mutta se tunne. Jokainen tunne oli mukana soitossa. Samoin sooloviulisti eli soittonsa mukana totaalisesti, ja välillä kiskoi puoliksi irronneita jouhia irti jousestaan.
Hauskaa on se, että orkesteri taputtaa jaloillaan. Kädet on varatut soittimille, myös aplodien aikaan, joten kun muut taputtaa, orkesteri tömistää.
Konsertin jälkeen vielä "kevyelle iltapalalle", kolmen ruokalajin illalliselle. Ja kun ajattelee, että mä harkitsin vielä iltapäivällä, että skippaan koko homman, että väsyttää niin paljon ja tulee niin pitkä päivä. Huh. Aikamoinen ilta. Saatoin myös ilmoittautua vapaaehtoiseksi johonkin paneelikeskusteluun, jossa jutellaan sinfonian konserteista. Sen näkee sitten tammikuussa, että tuleeko tosiaan kutsu, ja onko silloin vielä jotain muistoa siitä, miltä konsertti kuulosti.
Sain viimein myös tehtyä pikaisen visiitin kaverin luo. Oli kiva juoda pari kuppia teetä, rapsutella maailman iloisinta puudelia ja jutella tärkeimmät kuulumiset läpi pitkästä aikaa. Ilman tota teehetkeä olisin varmaan jättäny illankin väliin, kun olis vaan pitäny hengata yksin keskustassa.
Eli loppujen lopuksi, pitkä mutta oikein kiva päivä. Lähin kotoa vähän ennen kaheksaa ja tulin takasin yhentoista jälkeen, eli sellaset 15,5h liikkeellä.
Ps. Musta on hassua, kun ihmiset sanoo asuvansa ulkomailla. Jos asuu jossain maassa, niin eikö vaan voi sanoa, missä maassa? Tai jos ei halua, niin "en asu Suomessa" ajaa saman asian. Oon vaan pitkään kummastellu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti