sunnuntai 20. marraskuuta 2011

oscar-voittajia

Viikonlopun (eilisillan/yön) teemaksi muodostui Oscar-voittajat, tarkemmin oikeastaan Oscarin arvoiset roolisuoritukset. Melkeinpä vahingossa.

Eka Kuninkaan puhe. Kuinka epämediaseksikäs aihe voi olla elokuvalla: kuningas änkyttää ja pitäisi pitää radiopuhe. Oon kuullu vaan kehuja, mutta vasta nyt onnistuin ite kattomaan. Ja joo. Colin Firth ehdottomasti ansainnu Oscarinsa - enkä miehestä yleensä niin hirveesti edes pidä. Helena Bonham Carter onnistuu olemaan tosi monessa mun lempielokuvista (yllätysyllätys, ku tykkään Burtonista), mut yleensä lähinnä revin tukkaani sen kanssa. Samaa roolia tuo tuntuu tekevän elokuvasta toiseen. Mutta tässä yllätti positiivisesti, yli jättäny ne tärähtäneet maneerit kerrankin kotiin ja sai nauramaan. Ja muutenkin, vau. Yritin selittää Ollille, mikä tässä oli niin hyvää, mutta en osannu. Tykkäsin vaan hirveesti, menee kyl tietyllä tavalla lempileffojen listalle tästä eteenpäin.

Seuraavana Piano. 1800-luvun Uusi-Seelanti, ei ehkä se tavallisin miljöö. Oscarit näyttelijöistä Holly Hunterille (tätä en ees tienny) ja pikkuiselle Anna Paquinille. Voisin kuunnella The Heart Asks Pleasure Firstiä ehkä ikuisuuden. Melko karu tarina. Aikakausi ja kulttuuri niin arjesta poikkeavat, että hankalaakin katsottavaa ajoittain. Mutta soittokohtaukset kyllä nosti niskakarvat pystyyn, samoin muutama muukin kohtaus leffan loppupuolelta.

Kun uni ei tuntunut tulevan, oli vuorossa Milk. 1970-luvun San Francisco ja tositarina. Sean Penn Oscar-roolissa, ja taas todellakin ansaitussa sellaisessa. Jännä dokumenttimainen kerronta ja ihan uskomatonta tarinaa lähimenneisyydestä. Vielä 70-luvulla homoilla ei ollut ihmisoikeuksia ympäri Amerikkaa. Huhhuh. Onneks James Franco on niin ihana ja Emile Hirsch suloinen ku mikä. Muutenkin kivaa roolitusta, roolisuorituksia ja etenkin se henki ja värikkyys, tyyli, kaikki. Ja tykkään tositarinoissa siitä, kun lopputekstien aikana valotetaan, mitä elokuvan ihmisille tapahtu myöhemmin ja erityisesti siitä, kun näytetään todellista kuvaa niistä ihmisistä. Sean Penn oli - lyhyen pätkän perusteella - kyllä omaksunut Harvey Milkin elekielen ja liikehdinnän täysin.

Sit yritin mennä nukkumaan. Luin yhen Himoshoppaan loppuun. En ehkä ees uskalla tunnustaa, kuinka monta kertaa oon ne lukenu... Tosin useimmin oon todennäköisesti lukenu Lassie palaa kotiin tai Lumen aarteet, jotka lapsuudessa/nuoruudessa luin säännöllisesti ainakin kerran vuodessa.

No ei tullu uni. Seuraava leffavalinta olikin sitten vaikea. Halusin kattoa jotain kevyttä ja hauskaa, josta tulis hyvä mieli, mutta halusin myös säilyttää Oscar-putken, ku se oli ajatuksena niin hauska. Komediat vaan ei tunnetusti oo niitä suurimpia Oscar-voittajia. Mutta onneksi on...

Juno. Okei, okei, vähän särky sarja, ei tullut naispääosa-Oscaria. Mutta ehdokkuus kyllä suloiselle Ellen Pagelle, ja Oscar sitten käsikirjoitukselle. Ja mä tykkään Junosta. Sekä elokuvasta että erityisesti hahmosta. Kummallinen tyttö, josta en ihan saa selvää, onko se lintu vai kala. Se tosin varmaan on tarkotuksenakin. Muutamat pienet huomiot - erityisesti se, miten koulun suosituimmat pojat oikeasti tykkäävät kummajaisista - tuo sitä omaa pientä juttuaan, joka tekee tästä niin kivan.

Muuten viikonloppu meni miten meni
*en käyny salilla
*nukuin yhen yön fiksusti, toinen meni aamuun asti kukkuessa
mutta
*sain myös katottua kolme leffaa pakko-katsoa-listalta
*siivosin, vaikkakin vasta sunnuntaina, niin siivosin kuitenkin, ja ehkä noin viidettä kertaa puolentoista vuoden aikana, vein roskatkin ihan ite :D
*ja vaihoin verhot.

Verhojen vaihtaminen oli kyl aikamoinen saavutus. Nyt roikkuu neljä eriväristä verhoa keittiössä, muuallehan meillä ei vaihtoverhoja edes oo. Totesin, että tekokuituja on ihan turha silittää, ainakaan ohjeen mukaisesti melko viileellä raudalla. Ne joko on sileet tai sit on ryppyset. Antaa olla. Ja pieni paljastus: meillä roikkuu kaikki keittiön verhot ylösalaisin. Nuo on kaikki halvalla ostettuja valmisverhoja, joita oon bongaillu millon mistäkin. Niissä on valmiiksi ommeltu taite verhotangolle. Noita verhotankoja ku ei oo, niin siitä taitteesta tulee oikein nätti alareuna verholle. On paksu ja siisti taite, ja ehkä vähän painoakin, jollon verho pysyy nätimmin paikallaan.

Eipä oo hirveesti ajatuksia päässä liikkunu koko viikonlopun aikana. Tai ainakaan en muista niitä enää. Nukuin vähän vahingossa molemmat yöt sohvalla, omasta sängystä on niin ankeeta herätä yksin, että annoin suosiolla nukuttaa itteni leffojen kanssa ja telkkarin sammuttamisen jälkeen vaan sulkea silmät. Mulla kun on vähän sellanen ongelma, että jos nukuttaa, niin sit pitää vaan yrittää olla paikallaan ja nukahtaa. Jos nousen vaikka sammuttamaan lamppua, niin todennäköisesti sänkyyn palatessa ei enää nukutakaan. Liittyyköhän tähän se, että oon jo pitkään sijottanu makkarissa jalkalampun niin, että ei tartte ku kättä kurottaa, että saa valot pois? Hätä keinot keksii.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti